Viidakkoseikkailu

Puerto Viejossa tutustuimme hostellissa sakaslaispariskuntaan Aylaan ja Jocheniin. 25-vuotias Ayla oli aloittanut matkansa reilu neljä kuukautta sitten työskentelemällä laboratoriossa ja tekemällä loppututkintoonsa liittyvää tutkimusta banaanintuotannosta. 32-vuotiaan Jochenin matka puolestaan oli alkanut espanjankielikoululla Meksikossa, jonka jälkeen hän oli matkustanut Guatemalan ja San Salvadorin halki Anyan luokse Costa Ricaan. Muutaman yhdessä mojitojen äärellä vietetyn illan jälkeen pariskunta osoittautui hyvin samanhenkiseksi meidän kanssa ja Puerto Viejosta matka Panaman Karibian saarille jatkui nelistään.

Bocas Del Toron kahden pääsaaren Isla Colonin ja Isla Bastimentoksen välillä liikennöi runsaasti vesitakseja kuskista riippuen 2-4 dollarin hintaan. Toisena päivänä päätämme pakata reput ja lähteä tutkimaan Isla Bastimentosta. Saksalaiset olivat lukeneet ennakkoon Lonely Planetista saaren luonnosta ja erityisesti rantaluolista, joissa olisi jännittävää pistäytyä. Jarmo puolestaan oli saanut selville, että toiselta saarelta olisi hyvällä tuurilla mahdollista löytää hyviä aaltoja surffaukseen. Odotusta täynnä pakkaamme reppuun eväitä, totta kai kamerat ja rahaa luolaretkeä ja surffilaudan vuokrausta varten. Niin kuin monen monta kertaa aiemmin, taaskaan pohjatyöstä huolimatta emme todellakaan tienneet minne olimme matkalla.

Päivä alkaa hyvin kun saamme tingittyä vesitaksikyydin 2 dollarin hintaan per peppu. Auringon porottaessa lähdemme kiitämään veneen nokka pystyssä kohti uutta seikkailua. Saarelle saavuttuamme alamme ensitöiksemme selvittää olisko mahdollista ostaa paikallista opasta viemään meitä luolille. Neuvottelujen tuloksena saamme osaksemme vain 15 minuttia hevonkukkua ja törkyhintaisen tarjouksen rastapäiseltä pilviveikolta. Päätämme haudata toistaiseksi luolahaaveet ja suunnata etsimään surffibiitsiä Japelle.

Niin kuin suunnilleen kaikkien muiden kohteiden kohdalla, tässäkin kohtaa Lonely Planet varoittelee varkaista, kehoitaa jättäämään arvotavarat kotiin ja pitämään laukkuja silmällä. Suhtaudumme vielä tässä vaiheessa varoituksiin kevyesti. Lähdemme kävelemään kylän halki paikallisten hitaiden katseiden saattelemina. Kuin onnen kantamoisena hetken kävelyn jälkeen Jape huomaa maan tasolla pikkuruisen kyltin jossa lukee ”rannalle”. Tekstin alapuolella on nuoli käytännössä ihmisten talojen takapihalle. Varmistamme vielä asian paikallisilta ja kyllä, tämä olisi oikea suunta ja ainoa reitti. Asukkaat eivät kuitenkaan näyttäneet olevan tunkeilustamme moksiskaan, toivottelivat ”buenakset” ja jatkoivat kukkienkastelua ja kalojen perkausta. Kiemurteleva polku kapenee kapenemistaan ja juuri ennen viidakkoon astumista edessämme seisoi jättimäinen kyltti. Espanjankielitaitoiset sakasalaiset kääntävät poliisin terveiset viidakkon ”Banditoksista”, jotka ovat viime aikoina lisänneet pääasiassa turisteihin kohdistuvia iskujaan sekä kohteliaan kehoituksen harkita vielä kerran viidakkoon astumista. Harkitsimme asiaa hetken ja tulemme siihen tulokseen, että koska Jochen on joutunut jo kertaalleen Guatemalassa aseellisen ryöstön uhriksi, ehkä todennäköisyys tulla ryöstetyksi uudelleen olisi meidän kohdalla jo pienempi. Teimme myös sotasuunnitelman (=antaa kaikki tavarat kiltisti pois vastaan hangoittelematta) ryöstötilanteen varalta, ja astuimme viidakkoon.

Noin viidenkymmenen metrin kävelyn jälkeen kuulemme, kuinka vanha nainen huutaa terassiltaan saadaksemme huomiomme. Nainen haluaa myös varoittaa meitä viidakon vaarallisuudesta. Samaan aikaan ohitsemme kävelee kaksi tummaa kaveria viidakkoveitset vyötäisillään. Putousretken tunteet alkavat palautua mieleeni ja alan tuntea oloni hieman epämukavaksi. Päätämme kuitenkin jatkaa matkaa. Minua ja Aylaa tihenevä pimeä viidakko suoraan sanottuna hirvittää, mutta pojat vannovat ettei heitä pelotta lainkaan. Jochen ottaa johtajan paikan kärjessä muiden seuratessa kiltisti perässä. Jochenin askelten tihentyessä ilmassa on aistittavissa jännitystä kaikkien osalta..

Noin puolen tunnin kuluttua kiemurteleva mutainen polku päättyy ja eteemme aukee taas uusi, uskomattoman kaunis paratiisiranta Naamani valuu hikeä ja hien ja aurinkorasvan yhdistelmä kirvelee silmiä. Päällimmäisenä mielessä tukalasta olosta huolimatta on vain, että olemme hengissä ja meren viilentävät kuohut ovat aivan edessämme. Kirmaamme kaikki mereen viilentymään ja murskaamme nyt vuorostaan Japen haaveet. Aaltoja on, mutta ei todellakaan surffilautoja tarjolla. Ei aivan ainutta ihmistä, rakennusta, tietä, ei mitään, niin kauas kuin silmä kantaa. Päädymme ottamaan ansaitun lepotauon palmujen katveessa ja noin tunnin kuluttua lähdemme jatkamaan matkaa rantaviivaa pitkin, suunta Red Frog Beach.

Lopulta rantaviiva päättyy ja olemme valinnan edessä. Joko voimme jatkaa matkaa vettä sääriin saakka tai sukeltaa viidakkoon. Ayla pongaa kyltin, joka osoittaa viidakkoon. Kyltissä lukee ”kaikki hyvin, jatka matkaa”, ja mehän jatkamme. Polku muttuu kuitenkin pian miltei mahdottomaksi kulkea ja eteneminen on todella hidasta. Teemme laskelmia siitä kuinka kauan meillä on valoisaa aikaa jäljellä ja tulemme siihen tulokseen, ettemme halua eksyä viidakkoon pimeällä. Päätämme jatkaa eteenpäin vaikka emme aivan tarkkaan tiedä pääsemmekö reittiä pitkin sinne minne olimme pyrkimässä. Myöhemmin Jape tunnustaa, että tässä vaiheessa hän olisi ollut valmis kääntymään takaisin samaa reittiä, mutta antaa seikkailun viedä eikä ehdota takaisin kääntymistä.

Jatkamme matkaa aluksi vedessä ja silloin tällöin rannan tuntumassa kulkevaa polkua pitkin. Maisemat ovat huikeita ja tykitämme kuvia kaikesta ympärillämme olevasta. Yht'äkkiä vastaan kävelee mies ja poika, molemmilla manchetit vyötöisillään. Vanha mies pysäyttää meidät jututtaakseen meitä ja varoittaa missään nimessä menemästä aiemmin näkemämme kyltin suuntaan, viidakkoon. Aiemmin olin heittänyt vitsiä Aylalle ”mayby it's an invitation from the Banditos”. Nyt saamme selville, että näin tosiaan oli ja vältymme täpärästi ensimmäiseltä potentiaaliselta ryöstöyritykseltä. Hetken jutustelun jälkeen mies toivottaa meille onnea matkaan ja jatkamme taas syvälle viidakkoon. Viidakossa näemme harvinaisia, pieniä, vauvannyrkinkokoisia, punaisia sammakoita, jättimäisiä värikkäitä perhosia, oudosti äänteleviä lintuja ja..Japen kauheimman painajaisen, KÄÄRMEKSEN. Olemme ylittämässä erittäin upottavaa mutaista polkuosuutta kun Ayla pysähtyy ja sanoo rauhallisella äänellä ”there is a snake”. En näe käärmettä mutta jämähdän suolapatsaaksi. Jape menettää kontrollin totaalisesti, se ei pelkää mitään niin paljon kun käärmeitä, oli ne sitten myrkyllisiä tai myrkyttömiä. Jape säntäilee edes takaisin kirkuen kuin pikkutyttö ”where is it, where is it?!”. Karjun valehtelematta kymmenen kertaa niin että joka ikinen Banditos viidakossa kuulee ”rauhotu ja pysy paikallas!!!” - tuloksetta. Ayla ja Jochen nauraa kaksin kerroin ja viimein saamme Jarmon paikoilleen. Käärme parka säikähtää episodia enemmän kun kukaan meistä ja se sentään tajuaa pysyä paikoillaan. Saamme talutettua kirkuvan pikkutytön käärmeksen ohi, jatkamme matkaa ja pilkkaamme Japea koko loppu matkan ja vielä seuraavana päivänäkin.

Arviolta noin 4 tunnin seikkailumme jälkeen löydämme kuin löydämmekin etsimämme Red Frog Beachin ja takaisin sivistyksen pariin. Käymme vetämässä rantabaarissa hamppariateriat ja oluet sen kunniaksi ettemme tulleet ryövätyiksi, Jape löysi mutaan uponneen kenkäni eikä puun runkoon episodissa iskeytynyt pääni vuotanut verta, käärmes ei syönyt Japea emmekä myöskään kuolleet jännitykseen taikka nauruun, joita täynnä koko retkemme oli. Otamme nokoset rannalla, leikimme aalloilla ja nautimme reissaamisesta täysin siemauksin. Takana on ehdottomastoi tähän saakka reissun mahtavin päivä.

Käärmeet ja muut viidakon myrkylliset eläimet sekä kasvit ovat aina todellinen vaara luontoa tuntemattomalle turistille. Polku, jonka läpikulku kuivana taittuu noin puolessa tunnissa voi viedä paikallisten mukaan sadekaudella jopa kokonaisen päivän. Meidänkin reissulla polku oli paikoin todella upottava ja haastava kulkea. Vaarat on hyvä tiedostaa ja nyt kokemuksella voi sanoa sen mitä järjellä olisi voinut päätellä - ne rantasandaalit ehkä ole se ykkösvalinta. Aseelliset viidakkoryöstöt ovat paikallisten mukaan myös valitetettavasti lisääntyneet alueella, mutta aseet ovat usein kuitenkin vain peloitteena. Kun luovuttaa kaiken omaisuutensa kiltisti ryöstäjien haltuun, saa matkaa jatkaa vapaasti ja kevein kantamuksin. Täytyy silti myöntää, että ajatus ryöstäjien olemassa olosta viidakossa, kun mitään inhimillistä ei ole näkökentässä usean kilometrin säteillä, nostaa aina hieman jännitystasoa.

Ayla ja Jochen

Vihdoin viilentävä merituuli!

Mystinen föögeli