Maailman epäonnisin surffaaja

Kaikoura, Uusi-Seelanti, perjantai 8.3.2013 klo 07:30. Herätyskello herättää ja on aika nousta aamupalalle. Eilen katsottu surffisääennuste lupaa tälle päivälle hyvää keliä ja 10 min ajomatkan päässä olevalle Mangamanu pointbreakille kolme tähteä kymmenestä. Kolme tähteä kymmenestä ei ole paljon, mutta verrattuna viimekuukausina tarjolla olevaan nollan tähden tasoon, odotukset ovat huipussaan. Heitän nopeasti leivät huiviin ja singahdan pihan poikki työmaalle. Olemme siis Kaikourassa tekemässä vapaaehtoistöitä ja ensin on hoidettava päivän hommat vaikka surffi odottaa. Kaivan ripeästi loput kuopat, joihin on tarkoitus iltapäivästä betonoida 5m pitkät ja 30cm paksut paalut ilmassa leijuvaa sänkyä varten.

Kaivuuhommat on hoidettu vähän alle tunnissa ja hyppään pakettiautomme rattiin, johon surffikamat on jo edellisiltana pakattu valmiiksi. Pitkä startti, mutta auto ei käynnisty. Uusi startti ja hieman kaasua – ei tulosta. Aalloille on päästävä, vaikka mikä olisi, joten avaan ikkunan ja hyppään ulos autosta. Työnnän autoa pihan hiekkatietä pitkin, ikkunasta samalla ohjaten, sillä muistan ennen postilaatikoita olevan loivan mäen ja mahdollisen starttipaikan. Työnnän autoa kaikin voimin mäkeä alas ja juoksen vauhdista kyytiin. Kakkonen silmään ja kytkin ylös – renkaat menevät hiekalla lukkoon ja vauhti hieman hidastuu, kolmonen silmään ja kytkin ylös – auto nykii ja yskii eteenpäin. Autan vielä startilla auton käynnistymistä mutta lopulta mäki loppuu ja startti huutaa tyhjää. Tekisi mieli repiä Johnin (automme nimi) ratti irti ja heittää surffilauta metsään, mutta sen sijaan juoksen kuitenkin sisälle taloon, jossa Veera on aamupalalla. ”Tarttis vähän apua Johnin kanssa” -on jo tuttu lause Veeran korville, joten hän lähtee sen enempää ihmettelemättä mukaani ulos. Haen tallista farmin mönkijän ja pätkän narua ja ajan Veeran kanssa auton luo. Hinaamme auton takaisin mäen päälle ja Veeran hurjalla työnnöllä saan auton käyntiin. Päätämme lisätä tulevaan auton myynti-ilmoitukseen ”great for couples”.

Onneksi apuna on Veera, kun John tarttee työntöapua. 

Tällä kertaa myös Ianin mönkijä jeesaamassa.

Kaikesta säätämisestä huolimatta, olen surffirannalla klo 10 aikoihin. Parkkipaikalla on vain yksi auto, joten jätän omani varmuuden vuoksi käyntiin ja menen katsomaan aaltoja. Ketään ei ole vedessä ja eivätkä aallotkaan näytä erikoisilta. Pian rannalta parkkipaikalle päin kävelee noin 60+ vuotias mies vettä tippuen, longboard kainalossaan. Mies toteaa, että kyllä siellä muutamia isompiakin tulee väliin ja kertoo saaneensa tunnissa noin kymmenen hyvää aaltoa. Kymmenen aaltoa kuulostaa todella hyvältä, sillä oma pitkän ajan keskiarvoni on noin yksi kohtalainen aalto yhtenä surffipäivänä. Päätän sammuttaa auton, välittämättä tässä vaiheessa siitä, miten sen saan myöhemmin käyntiin ja hyppään aaltoihin.

Mangamanu on Kaikouran paras surffipaikka ja se sijaitsee noin 13km Kaikouran keskustasta pohjoiseen päin. Parkkipaikka on kylältä merta kohti tultaessa tiukan vasemman mutkan jälkeen oleva pieni levennys tien vasemmalla puolella, jossa vaihdetaan kamat ja josta sitten juostaan tien ja rautatien yli rantaan. Break on kivinen ranta / riutta, josta alkaa lahti n. 200m sisämaahan päin. Kun sopivan kokoinen, täydellisessä kulmassa tuleva aalto tulee, se alkaa rikkoutumaan lahden ulkoreunan kohdalla ja aalto on mahdollista surffata lahden loppuun asti rannalle. Ranta on todella kivinen ja aaltojen lyödessä koko ajan vastaan, paljain varpain surffilaudan kanssa veteen meno on sangen mielenkiintoista. Kun saa itsensä kivikon ja aaltojen taakse ja kääntyy takaisin rantaan päin, on näkymä todella koukuttava. Tiheää jylhää vuoristometsää ja lumihuippuiset vuoret kauempana.

Kun saan itseni aaltoihin, jään odottelemaan tapahtumia. Rauhalliselta vaikuttaa, mutta pian kohdalle osuu kohtalaisen suuri aaltosetti, josta nappaan yhden kiinni. Tällä kertaa alla on noin 10-vuotias 8'0” High Voltage funboard ja se kannattalee minut vaudikkaan puolitoistametrisen ja kauniisti rikkoutuvan aallon kanssa lähes koko 200m matkan lahden pohjan suuntaan. Juuri ennen kivikkoa hyppään aallolta pois ja vajoan mereen huutaen täyttä huutoa. Tällaistä surffaamisen olisi pitänyt olla koko ajan!!!

Uusi-Seelanti / Kaikoura - Mangamanu

Tapahtunut aikaisemmin..

Huolimatta sinnikkäästä yrittämisestä ja palavasta halusta oppia oikeasti surffaamaan, taidot eivät ole vielä päässeet räjähdysmäisesti kehittymään kohtalon heittäessä hieman kiviä tielle. Aloitin maailmanympärimatkan surffiharjoitukset Costa Rican Karibian puoleisella rannikolla noin 6kk sitten. Huolimatta siitä, että Puerto Viejon Playa Cocles -nimisellä rannalla oli ihan kelpo aaltoja miltei joka päivä 9 päivän vierailumme aikana, ei tästä viikosta jäänyt vielä suuria menestystarinoita kerrottavaksi. Tuolloin en nimittäin ymmärtänyt surffista vielä juuri mitään, kylvin vuokralaudan kanssa lämpimässä Karibianmeressä ja ihmettelin miten kymmenvuotiaat pikkutytöt surffasivat jokaisen aallon, jonka itse menetin. Halu oppia kuitenkin kasvoi pikkutyttöjä katsellessa ja Costa Ricasta matka jatkui Panaman puolelle Bocas Del Toroon, jossa tarkoituksena oli jatkaa hyvin alkanaeita surffiharjoituksia. Paikallisen surffipuodin ikkunasta sain kuitenkin harmikseni lukea saman minkä silmällä pystyi havaitsemaan - aallot ja sen mukana myös lautavuokraamo olivat tauolla. Suureksi pettymykseksi Bocas Del Torosta ei siis kirjattu sille viikolle yhtään surffipäivää.

Costa Rica / Puerto Viejo - Playa Cocles

Bocasin pettymyksen jälkeen matka jatkui pieneen Panamalaiseen surffikylään nimeltään Santa Catalina. Internetin ja Lonely Planetin mukaan Santa Catalina olisi Panaman surffiparatiisi ja aaltojen pitäisi olla suhteellisen varmoja, joten odotukset olivat jälleen korkealla. Viikon ahkeran treenauksen tuloksena meinasin kuitenkin vain hukuttaa itseni ja Coloradolaisen hiihdonopettajan, joutuessamme vahvan paluuvirran vietäväksi vesisateen haitatessa näkyvyyttä. Suurin osa päivistä Santa Catalinassa oli muutenkin sateisia ja ilmeisesti aallotkin oli aika huonoja sillä suurimman osan ajasta sain viettää ”surffiparatiisissa” aivan yksinäni.

Panama / Santa Catalina

Panama / Santa Catalina - ei liikaa porukkaa surffirannalla

Leuka rinnassa pettymysten jälkeen jatkoimme kuitenkin edelleen täydellisten aaltojen metsästämistä Väli-Amerikasta ja suuntasimme myöhemmin vielä viikoksi Costa Rican Santa Teresaan, joka tunnetaan yhtenä maailman aaltovarvimmista kohteista ympäri vuoden. Nyt jos ei aaltoja löydy niin ei sitten mistään! Majoituimme Casa Del Mar -nimiseen hostelliin, jossa meille selvisi, että hostellin omistaja Cesar oli entinen ammattisurffaaja. Cesar kertoi käyvänsä Santa Teresan aalloissa joka ikinen aamu, joka nostatti jälleen odotuksia. Meidän viikon aikana Cesar ei kuitenkaan vaivautunut aaltoihin kertaakaan, sillä totesi niiden olevan huonoimmat mitä hän muistaa viimeisen paikassa vietetyn kymmenen vuoden ajalta.. Itse kävin hiomassa kylpytaitojani joka päivä sateesta huolimatta. Surffipäiviä kyllä, muttei edelleenkään suuria menestystarinoita.

Hieman epäonnisesta alusta huolimatta luovutus ei kuitenkaan tullut kyseeseen. Kun Costa Ricasta oli aika siirtyä omaan pääsurffikohteeseeni Uuteen-Seelantiin, oli aika myös hankkia ensimmäinen ikioma lauta. Viimeksi olin surffannut Santa Teresassa 6'6” NSP Fish -laudalla, joka on longboardin ja shortboardin risteytys, ollen leveä ja paksu hyvän kannattelevuuden aikaansaamiseksi mutta kuitenkin hyvin lyhyt paremman hallittavuuden ja nopeiden käännösten mahdollistamiseksi. Muistelin tämän laudan sopineen minulle hyvin, vaikkakin lauta oli todella lyhyt. Christchurchissa löysin lähes vastaavan, mutta vielä hieman lyhyemmän laudan, ihastuin lautaan välittömästi ja ostin sen. Christchurch ei ole erityisen tunnettu suuresta surffista, mutta internetistä kaivettujen tietojen mukaan paikka olisi kuitenkin kohtalaisen varma aaltojen suhteen. Surffibiitsejä lähistöllä on kolme, jotka ovat parhausjärjestyksessä Taylor's Mistake, Sumner ja New Brighton. Itse käytin suurimman osan ajasta tuskaillessani New Brightonin aaltoja, sillä se oli lähimpänä asuinpaikkaamme. Muutamia hyviä päiviä oli ja yksi jopa niin hyvä, että yksi ranskalainen kaveri surffasi New Brightonissa olevan kävelysillan alitse useita kertoja. Itse ajauduin kerran myös sillan alle, mutta sen sijaan että olisin alittanut sillan yhtä tyylikkäästi kuin ranskalainen kaveri, jäin aallon ja sillan betonisen tolpan väliin. Kahden Christchurchissa vietetyn kuukauden aikana surffasin lopulta vain noin kymmenenä päivänä sillä useimpina päivinä tuuli sekoitti meren sellaiseksi sekamelskaksi, ettei sinne ollut mitään järkeä mennä yrittämään. Hieman menestyksekkäämpiä surffipäiviä tuona aikana tuli kuitenkin yksi Akaroassa Jenkki-kundi Colinin ja hänen hippikavereiden sekä muutaman hylkeen kanssa ja Joulupäivänä kävimme Colinin kanssa Cheviotissa Core Baylla surffilla. Myös Christchurch oli siis hieman pettymys aaltojen suhteen, mutta biitsin läheistä skeittiparkkia tuli koluttua useampanakin iltana.

Uusi-Seelanti / Christchurch - New Brighton beach

Uusi-Seelanti / Akaroa - Couch Bay

Colin pukeutuu merestä löydettyyn ja 3 kokoa liian pieneen märkäpukuun

Uusi-Seelanti / Akaroa - Couch Bay

Christchurchista matka jatkui Kaikouraan Suvia ja Isää vastaan ja odotukset surffin suhteen olivat jälleen korkealla. Meillä kävi isäntäperheen kanssa mieletön tuuri, heidän ollessa aivan mahtavia ja torjoten meille upean paikan asua ja mahtavaa ruokaa vastineeksi muutaman tunnin päivittäisestä työstä. Tämän kaiken lisäksi perheen isän, Ianin, paras kaveri Jenksy sattui olemaan surffiaddikti, viettäen miltei kaikki aikansa aalloilla Kaikouran Mangamanu biitsillä ja lupasi näyttää parhaat surffipaikat. Tavatessani Jenksyn ensimmäisen kerran, hän kuitenkin totesi harmitellen, että edellisellä viikolla oli mahtavat aallot, mutta tälle viikolle surffiennuste lupasi ainoastaan tasaista. Kävin sillä viikolla kerran aalloissa..

Suvin ja Isän liityttyessä mukaan matkaan päädyimme kiertämään eteläsaarta sellaisella vauhdilla, johon ei surffille, tai ainakaan sen odottelulle ollut aikaa. Vietimme myös suurimman osan ajasta sisämaassa muissa mahtavissa aktiviteeteissa, joten yhtä pikaista sessioita lukuunottamatta lauta sai viettää kokonaiset kolme viikkoa karavaanin tavaratilassa. Helmikuun lopussa oli kuitenkin aika jättää hyvästi Isälle, Suville ja mahtavalle Britz-karavaanillemme ja jatkaa matkaa taas hieman verkkaisemmin Johnilla. Suunnitelmana oli ajaa Queenstownista takaisin itärannikolle ja tutkia sen lukemattomia surffipaikkoja ja pikkukyliä takaisin pohjoisen suuntaan. Toisin kuitenkin kävi.

Torstai aamuna 28.2.2013 heitämme Suvin ja Isän kentälle ja lähdemme ajelemaan suunnitelman mukaan kohti itärannikkoa. Noin kolmen tunnin ajon jälkeen pysähdymme pitämään lounastaukoa joenrantaan. Vanhasta tottumuksesta nostan surffilaudan tauon ajaksi tavaratilasta auton katolle, jotta konttiin mahtuisi ottamaan ruokanokoset. Eväiden ja päiväunien jälkeen keksimme vielä pulahtaa jokeen uimaan, jonka jälkeen hyppäämme suorinta tietä takasin rattiin ja tielle. Seuraavan kerran pysähdymme sadan kilometrin päässä tarkastelemaan mahdollista yöpymispaikkaa. Sopivan leiriytymispaikan löydyttyä nousemme autosta ulos, Veera avaa kontin ja kääntää samantien kauhistuneen katseensa minuun. Kysyn, että mikäs nyt on ja Veera vain osoittaa konttia. Kurkistan konttiin, mutta enkä vieläkään tajua. Sitten Veera sanoi tärisevällä äänellä – surffilauta! Seuraavat kolme minuuttia olen hengittämättä ja mietin kuinka tyhmä voi ihminen olla! Kuinka paljon omenoita pitää poimia jotta saa 420 dollaria kasaan?? Voiko katolta tippuva surffilauta aiheuttaa kolarin tai tappaa jonkun?! Ja mitähän vakuutusyhtiö tästä sanoo, kun viikko sitten haljennut Macbook Airin näyttökin oli vielä vakuutusyhtiöllä käsittelyssä!? Hetken paperipussiin hengitettyämme päätämme lähteä takaisin etsimään lautaa. Kaasu pohjassa ajamme takaisin lounaspaikalle. Etsimme kävellen jokaisen mutkan, jossa lauta olisi oletettavasti voinut pudota mutta turhaan, pudonneesta laudasta ei näy merkkiäkään. Ennen takaisin suuntaamista kirjoitamme vielä läheisen kylän infopisteen sekä kaupan ja poliisilaitoksen seinään ilmoitukset kadonneesta laudasta ja ystävällisen pyynnön ottaa yhteyttä mikäli joku tunnustaisi löytäneensä laudan. Lappuja jakaessa mielessä käy, että voikohan poliisi sakottaa tällaisesta vastuuttomasta toimesta jättää lauta katolle ilman mitään siteitä. Mietin, että sakot olisi kaiken kruunu tälle jo viisi kuukautta jatkuneelle huonolle onnelle surffiharrastuksen ympärillä, mutta päätämme ottaa riskin ja jättää lapun myös poliisille.

Kolme päivää laudan hukkaamisesta sain soiton Lawrencen poliisilaitokselta, jossa ystävällinen konstaapeli kertoo pahoittelevalla äänellä, ettei lautaa valitettavasti ole löytynyt. Onni on sentään sen verran myötä ettei vastuuttomasta toiminnasta tällä kertaa myönnetä sakkoja vaan poliisi kehottaa käydä tekemässä vielä katoamisilmoituksen lähimmällä poliisilaitoksella, jos vaikka lauta sattuisikin palautumaan.

Neljä päivää myöhemmin olemme jälleen Christchurchissa Carloksella ja uutisissa kerrotaan valkohain tappaneen surffaajan Uudessa-Seelannissa. On aika summata uuden laudan tarve suhteessa tämänhetkisiin surffikokemuksiin ja jäljellä olevaan puoleentoista syyskuukauteen Uudessa-Seelannissa. Huono onni tuntuu leijuvan yllä edelleen, mutta en aio edelleenkään luovuttaa. Sekunnin murto-osassa olen ehtinyt käynnistää uudella 630€ maksaneella näytöllä varustetun Macbookkini ja löydän sopivan laudan netistä, laitan tekstarin kaverille ja lupaan tulla hakemaan 10 vuotta vanhan laudan märkäpuvun kanssa 150 dollarilla.

Tällä hetkellä olen tyytyväinen kymmenisen vuotta sitten Uudessa-Seelannissa veistetyn High Voltage (HV) -laudan omistaja. Pituutta uudella vanhalla laudalla on hieman edellistä enemmän ja ensimmäisten yritysten jälkeen tällä laudalla surffi tuntuu vihdoin luistavan. Hieman lautaa joutui epoxilla korjailemaan, ettei se imisi vesiä sisään ja leash on lähtenyt kahdesti jalasta meressä pois, mutta muuten tuntuu pelittävän oikein mainiosti.

Uusi vanha lauta. 8'0 High Voltage vuodelta X

HV

Huomiseksi on luvattu jälleen 3 tähden surffia Mangamanuun ja Jenksyn kanssa on sovittu treffit yhdeksäksi aamulla. Johnin akku on yön latauksessa, saa nähdä tarvitseeko herättää Veera työntämään.

Muistetaan pakata lauta autoon, eikä jätetä katolle

Uusi-Seelanti / Kaikoura - Mangamanu

Uusi-Seelanti / Kaikoura - Mangamanu

Aika lunastaa lupaukset – Kumpi kirkuu Veera vai Jape!?

10 000 blogin katselukerran kunniaksi järjestimme tammikuun lopulla äänestyksen blogin lukijoille, sekä pienen haasteen itsellemme. Äänestää sai haluatteko nähdä Jarmon hyppäämässä Benji-hyppyä vai Veera tippuvan lentokoneesta maailman aktiviteetti pääkaupungissa Uuden-Seelannin Queenstownissa. Äänestysaika on nyt päättynyt, äänet on laskettu yhteen, olemme saapuneet kohteeseen ja tässä on tulos! Ääniä ei tullut runsaasti, mutta kuitenkin riittävästi, jotta saatiin selvitettyä kumpi meistä pääsee haastamaan itsensä sekä samalla viihdyttämään teitä lukijoitamme. Huolimatta siitä, että äänestys ei saavuttanut suuren suurta ryntäystä lukijoilta, emme silti halunneet pettää niitä jotka äänestivät. Ladys & Gents for your entertainment videopätkää kuinka paljon JARMOSTA saatiin lähtemään ääntä! Omasta puolestani haluan kiittää ettette äänestäneet minua. Kädet hikoili ja pulssi hakkasi jo kuvaajan paikalla sen verran, että itse todennäköisesti olisin pyörtynyt mikäli olisin joutunut haasteen eteen. Jamo hoisi kuitenkin homman tyylikkäästi kotiin. Pidemmittä puheitta video & hypyn jälkeiset fiilikset pulssin tasannuttua. Olkaa hyvät, enjoy and keep on reading the blog!!

-Veera-

Blogia pääsee nyt kommentoimaan kaikki!

SKÄDÄM! Olemme saaneet paljon palautetta siitä, että blogiin kommentoimisesta on tehty sellaista rakettitiedettä ettei sitä kehtaa edes yrittää. Vihdoin viimein löysimme mistä asetuksia sai muutettua niin että kommentoimaan pääsee kaikki halukkaat. Nyt niitä kommentteja sitten tulemaan. Tattista!

Pian luvassa huikeaa kuvamatskua menneestä kolmesta viikosta sekä 10 000 tuhannen katsekerran haasteen tulokset liikkuvan kuvan kera!

Fox Glacier, jäätikkö sademetsän keskellä

Yksi Uuden-Seelannin luonnon ainutlaatuisuuksista on sen jäätiköt. Jäätiköissä sinällään ei ole mitään ihmeellistä, mutta Uuden-Seelannin jäätiköistä erikoisen tekee se, että täällä voi nähdä jäätiköitä, jotka valuvat alas sademetsän reunustamaa vuorenuumaa. On aivan uskomatonta, että samaan kuvaan voi vangita rehevää, vihreänä kukoistavaa sademetsää sekä palan valtavaa jäätikköä! Miten tämä sitten on mahdollista? Me lähdimme ottamaan selvää.

Franz Josef sekä Fox Glacier ovat luultavasti tunnetuimmat Uuden-Seelannin jäätiköistä. Molemmat jäätiköt sijaitsevat eteläsaaren länsirannikolla, noin saaren puolen välin paikkeilla. Molempien jäätiköiden alapää on vain noin 300metriä merenpinnan yläpuolella ja näin ollen yhtäaikaa samalla tasolla sademtsän keskellä, joka on hyvin harvinaista. Franz Josefille ei ainakaan tällä hetkellä ole turvallisuussyistä mahdollista mennä kävellen, mutta helikopterilla jäätikköä pääsee ihmettelemään lintuperspektiivistä. Vain puolen tunnin ajomatkan päässä Franz Josefilta sijaitsevalle Fox Glacieria sen sijaan on mahdollista päästä katsomaan ja koskettamaan konkreettisesti. (Wikipedia, luettu 2.3.2013)

Yleinen suositus on, että jäätikkölle mennään ainoastaan oppaan kanssa. Kukaan ei kuitenkaan suoraan kiellä menemästä jäätikölle omin päin. Jäätiköllä vierailun jälkeen suosittelen ”tavantallaajia”, joilla ei ole riittävää tietoa / kokemusta jäätiköistä, panostamaan opastettuun retkeen. Oppaat, jotka jäätikköretkiä tekevät, tarkkailevat jatkuvasti jäätikön käyttäytymistä ja arvioivat alueen riskejä joihin lukeutuu mm. kivi, lumi- ja jäävyöryn vaarat. Molempia jäätiköitä pääsee omin päin katsomaan turvallisesti noin parin sadan metrin päähän jäätiköistä rakennetuille katselupaikoille.

Turisteja, jotka varoituksista huolimatta aikovat jäätikölle omin päin, kehoitetaan lukemaan aitaan naulatut lehtileikkeet, jotka kertovat traagisista, jäätiköillä sattuneista onnetomuuksista. Onnettomuuksia sattuu silloin tällöin varoituksista huolimatta uhkarohkeille seikkailijoille. Viimeisin vakava onnettomuus tapahtui vain muutama vuosi sitten vuonna 2009 kun kaksi Australialaisturistia päättivät varoituksista huolimatta mennä lähemmäksi jäätikköä ottamaan kuvia. Yli 1000 tonnia painava jäälohkare murtui pahaonnisesti turustien yläpuolella, jonka seurauksena he molemmat menehtyivät. Turistit eivät olleet opastetun ryhmän mukana ja ylittivät varoituskyltit 500 metrillä. Ennen jäätikölle astumista kannattaa miettiä onko riskin otto todella sen arvoista. (Wikipedia, luettu 2.3.2013)

Saavuimme Franz Josefin kylään myöhään iltapäivällä. Heti ensitöiksemme lähdimme katsomaan jäätikköä, sen edustalle rakennetulle katselupaikalle. Sademetsän uumenista esiin paljastuva, massiivinen jäätikkö tosiaan oli näkemisen arvoinen, mutta me halusimme tietää enemmän. Siispä niukasta retkibudjetista huolimatta panostimme tässä kohtaa koko päivän mittaiseen opastettuun jäätikköretkeen, lomalaiset, Aimo & Suvi, puolestaan helikopteriajeluun.

Sekä helikopteriretkiä että opastettuja jäätikkövaelluksia pystyy varaamaan molemmista kylistä suoraan retkenjärjestäjien toimistoista tai vaihtoehtoisesti Frans Josefilla sijaitsevasta iSitestä. Valtion ylläpitämä turisti-info iSite ei peri asiakkaalta varauksista välityspalkkiota, joten hinta on sama kuin sen varaisi suoraan palveluntarjoajilta. 3O minuuttia kestävä helikopteriretki kustantaa noin 250 dollarilla / henkilö. Sniiduilija haikkaa kopterin sijaan jäätikölle koko päiväksi 165 dollarilla jalkaisin oppaan kanssa. Kirkkaana päivänä helikopterikyydissä on mahtavat näkymät jäätikölle ja kopteriajelu on varmasti mahtava elämys. Puolen tunnin retkellä helikopteri myös laskeutuu jäätikön yläpäähän niin, että kyydissä olijat voivat ottaa kuvia jäätiköstä. Tiedon janoisemmille suosittelen haikkausta oppaan kanssa. Koko päivän mittaisella retkellä oppaat ehtivät kertoa enemmän mielenkiintoisia faktoja jäätiköstä ja siitä ympäröivästä sademetsästä.

Varasimme siis seitsämän tunnin vaelluksen Fox Glacierille (165nzd / hlö, sis. opastuksen, ei lounasta). Parikymmenhenkinen ryhmä jaettiin heti retken aluksi kahteen osaan. Meille kävi mieletön tuuri kun saimme oppaaksemme yhdystysvaltalaisen Taylorin. Biologiaa pääaineenaan opiskellut nuori kundi oli todella vihkiytynyt alalleen ja tuntui tietävän uskomattoman paljon jäätiköistä. Bussin jättäessä meidän jäätikön reunalle lähdemme ensin vaeltamaan ylös vuoren rinnettä syvälle sademetsään. Tämä on Taylorin mukaan turvallisin reitti astua jäätikölle. Taitamme matkaa noin tunnin verran Taylorin tarinoidessa intohimoisesti jääiköstä sekä sademetsästä ympärillämme. Jäätikölle päästyämme Taylor kysyy meiltä kysymyksen ”tiedättekö mikä tekee jäätiköstä jäätikön?”. Ensimmäisenä tulee mieleen, että jäätikkö on massiivinen jäämuodostuma, joka on ollut samalla paikalla ööö, pitkään. Seuraavan viiden tunnin aikana opin kuitenkin, että jäätikkö on myös paljon muuta. Kaksi tärkeintä seikkaa, jotka tekevät jäätiköstä jäätikön on 1) jäätikkö ei ole jäätynyttä vettä vaan tiiviiksi pakkautunutta lunta ja 2) jäätikkö elää koko ajan, siis liikkuu.

Mielessäni pyörii kysymys ”miten ihmeessä on mahdollista, että sademetsän keskelle on muodostunut jäätikkö?”. Pian saan vastauksen myös tähän kysymykseen. Homma etenee yllättävän loogisesti. Australian mantereen lämmin ilmamassa liikkuu kohti Uutta-Seelantia, länsirannikon saavuttaessa lämmin ilma törmää vuoristoon ja alkaa kohota ylöspäin. Kohotessa lämmin ilma viilenee, tiivistyy pilviksi ja muuttuu lopulta sateeksi.Ylhäällä vuorilla sade tulee viileästä ilmastosta johtuen alas lumena, josta muodostuu jäätikön yläpää. Alhaalla laaksossa lämpötila on korkeampi, sade tulee alas vetenä ja ruokkii puolestaan sademetsää. Jotta lumesta muodostuu massiivinen jäätikkö sademetsän keskelle, tarvitaan runsaita sateita.

Uuden-Seelannin länsirannikko on yksi maailman sateisimmista paikoista ja sateen määräksi mitataan 7000-10 000mm (siis jopa 10metriä) vuodessa. Ylhäällä vuorilla tämä tarkoittaa 50-80 metriä lunta, joka on aivan käsittämätön määrä! Vuoriston yläpäähän pakkautunut lumi painaa jäätikköä alaspäin, joka aiheuttaa sen liikkeen. Vuonna 2006 Fox Glacier liikkui keskimäärin 1 metrin viikossa. Jäätikkö ei siis ole tuhansia vuosia vanha vaan itseasiassa jäätikön alapäässä jää on oppaamme mukaan arviolta korkeintaan 60 vuotta vanhaa.

Alla on linkki josta voi nähdä Fox Glacierin liikkuvan. Videoon on otettu yksi kuva päivässä jäätiköstä. Kun kuvat liittää yhteen, voi havainnollistuu kuinka vuoden aikana jäätikkö valuu alas kuin joki. Mystistä!

Olemme saaneet retken alussa vaelluskengät ja niihin jykevät jääpiikit. Ilman piikkejä jäätiköllä vaeltaminen olisi todella hankalaa. Vaelluksen jäätikköosuuden on tarkoitus kestää kolmisen tuntia. 12 hengen ryhmämme koostuu tällä kertaa hyväkuntoisista, innokkaista reppureissaaja nuorista ja Taylor innostuu viemään meitä paikkoihin joihin ”normaalin” ryhmän kanssa ei ole aina mahdollista mennä. Tutkimme jäätikköä lopulta reilut neljä tuntia. Sukellamme syvälle railoihin ja korkeille teräville huipuille. Ihmettelemme jäätikölle muodostuneita vesialtaita ja kallion seinää alasvaluvaa, sulaa jäätikköä. Viiden tunnin jälkeen väsymys alkaa painaa jaloissa ja vilu hiipiä askelten hidastuessa. Ajattelen mielessä koti-Suomea ja päätän, että matka jatkuu ainakin siihen saakka kunnes kesä kotona kukoistaa. Pistäytyminen jäätiköllä oli kiehtova, mutta nautin ajatuksesta, että seuraavaksi karavaanimme renkaat suuntaa kohti helteistä Queenstownia!

 Budjettimatkaajat haikkaavat jäätikölle jatkaisin...

...samaan aikaan lomalaiset ihailevat maisemaa lintuperspektiivistä!

Jäätikön jota ympäröi sademetsä voi oppaamme mukaan nähdä Uuden-Seelannin lisäksi ainoastaan Patagoniassa, Chilessä.

Kaikourasta Cave Streamiin – Delfiiniuintia ja luolaseikkailu

Pari päivää sitten koettiin ehkä tähän mennessä Uuden-Seelannin huikein seikkailu! Ilmassa oli sydämmentykytyksiä, jääkylmää vettä sekä kostean kallion seinämistä kaikuvia riemun kiljahduksia kun kahlasimme läpi Maoreille pyhän Cave Streamin, lähellä Uuden-Seelannin Arthur's Passia. Ennen kuin alan hehkuttamaan luolaseikkailun jälkeisiä fiiliksiä kerrottakoon muutamalla sanalla kuinka oikein päädyimme Arthur's Passiin syvälle luolan pimeyteen...

Christchurchista matka jatkui jälleen rannikkoa ylös päin, tällä kertaa Kaikouraan. Kolme kuukautta aiemmin kun ajoimme Pictonista kohti Christchurchia jouduimme kaasuttamaan kuvan kauniin Kaikouran ohi kiirehtiessämme työhaastatteluihin. Onneksi vahinko saatiin korjattua sillä Kaikoura todellakin oli näkemisen arvoinen paikka!

Kaikoura on erityisen tunnettu rikkaasta merieläimistöstä ja niin paikallisia kuin turistejakin ilahduttavat erityisesti delfiinit, hylkeet, albatrossit sekä ei enempää tai vähempää kuin valaat. Eläimellisen päivänsä voi päättää nauttimalla mahtavan Grayfish-illallisen. Kyseistä merenherkkua (Grayfish on siis jättimäinen rapulaji joka viihtyy viileissä merivesissä) pyydystetään alueella runsaasti ja pienessä kylässä onkin useita ravintoloita, joiden menusta löytyy Grayfishiä. Mikäli gurmeet mielii duunata itse niin fisua saa kaupasta 70nzd kilohintaan (n.50e / kg).

Alun perin meillä oli tarkoitus mennä HelpXaamaan Kaikourassa B&B:tä pyörittävää Alisonia. Perille saavuttuamme saimme selville, että Alisonille oli tullut tuplabuukkaus ja pieni ja kodikas asuntovaunu, jossa meidän oli tarkoitus asustella odotellessa Suvia ja Aimoa, olikin kolmen saksalaisen reissaajan valloittama. Hyväsydämisenä ihmisenä Alison oli kuitenkin keksinyt ratkaissut tilanteen ja ”lahjoitti” meidät naapuriin Bradshawn perheelle. Tämä diili ei kuitenkaan ollut meille yhtään aiempaa diiliä huonompi. Itse asiassa tämä järjestely oli meille erittäin loistava. Ianin ja Jackien mahtavassa kartanossa saimme oman bungalowin kaikilla mukavuuksilla. Perheeseen kuului kaksi ihanaa lasta, 2-vuotias enkelityttö Rosa ja 5-vuotias puuhapetteri Toby.

Ensimmäisenä aamuna heräsimme klo 7.30 kun perheen äiti Jackie tuli koputtamaan ovelle. Jackie ei suinkaan tullut hätistelemään meitä edellispäivänä kesken jääneen kitkemishomman viimeistelyyn vaan tuli kysymään haluttaisko me lähteä uimaan delfiinien kanssa. Uimaan delfiinien kanssa?!? Todellakin! Perheen isä Ian nimittäin omistaa Kaikouran ainoan ja koko maailman ensimmäisen ”Swim with Dolphins” (Dolphin Encounter, Kaikoura) -yrityksen. Retket ovat varsinkin kesäaikaan suosittuja ja usein täyteen buukattuja, mutta tuona aamuna yhdessä paateista sattui olemaan kaksi paikkaa vapaana. Koska Ian oli edellispäivänä töistä kotiin tullessaan niin iloinen aikaansaannoksistamme halusi hän kiitokseksi tarjota meille mahdollisuuden päästä uimaan delfiinien kanssa – ilmaiseksi tottakai. Ja sehän sopi meille. Coiban muistot edelleen vahvasti mielessä heitin matkapahoinvointilääkkeet paahtoleivän väliin ja menoksi kohti Dophin Encounteria.

Lyhyen märkäasujen sovitusten sekä priiffauksen jälkeen suuntasimme veneen nokka kohti ulappaa ja delfiinejä. Priiffausvideon tärkein opetus oli, että delfiinit, joita olimme menossa katsomaan, ovat täysin luonnonvaraisia. Delfiinejä ei syötetä tai houkutella ihmisten ilmoille millään muillakaan keinoilla. Delfiinit voivat tulla näyttäytymään jos niitä huvittaa – tai sitten ei. Koko homman juju piilee siinä, että delfiinit eivät tule viihdyttämään ihmisiä vaan meidän tehtävä oli viihdyttää niitä saadaksemme ne kiinnostumaan meistä. Moottorin pysähdyttyä 12 märkäpukuihin ja snorkkeleihin sonnustautunutta ikähaitarilla 10-70-vuotiasta turistia hyppää mereen ja aloittaa armottoman delfiinikutsukonsertin - jokainen täysin omalla sävelellään. Vain viiden minuutin jälkeen olen saada sydänkohtauksen kun ensimmäinen delfiini sujahtaa ohitseni katsoen kummaksuen epätoivoista esitystäni. Innostuksen vimmalla jatkan esittämällä delfiinille ympyräuintia ja snorkkelin läpi esitettyä Aapiinaa orkesterii -biisiä. Jarmo liittyy seuraani omaperäisellä gorillasaundillaan. Haltioissamme töllistelemme vajaan tunnin verran kun noin 20 delfiiniä sujahtelee ohi, yli ja ympäri. Esityksen päätyttyä kapuamme jääkalikkoina, mutta onnesta soikeina takaisin veneeseen. Jatkamme vielä toiselle paikalle ottamaan kuvia delfiiniparvista. Jarmo hoitaa tällä kertaa kuvaukset sillä aamupalasta huolimatta istun loppumatkan pää sankossa...

Delfiinien kanssa pulikointia

Delfiiniuinti oli huikea aloitus kymmenen päivän mittaiselle visiitillemme Ianin ja Jackien luona. Siivouksen ja pihanhoidon lomassa ehdimme kiivetä 1600m korkealle Mt. Fyffe vuorelle katsomaan upeita vuorimaisemia, ihmetellä rantakivikossa majailevaa hylje yhdyskuntaa, opetella kuinka Grayfishiä pyydystetään, nauttia Ianin ja Jackien huikeista kiviuunipitsoista, leikkiä yllinkyllin Rosan ja Tobyn kanssa sekä jakaa matkakertomuksia viinilasin äärellä Ianin, Jackien ja naapurin Alisonin kanssa. Viikon jälkeen oli kuitenkin aika jättää haikeat hyvästit huikealle isäntäperheelle sekä Alisonille ja suunnata kohti Pictonia Suvia ja Aimoa vastaan.

Back flip

Toby opettaa Veeralle ja Rosalle Grayfishin anatomiaa

Delfiiniparvi

Vuorenvalloituksessa

Jackie ja Ian paistaa kiviuunipitsoja

Alisonin alpakat oli veikeitä

Luolaseikkailu

Pictonista duoomme täydentyi kvartetiksi ja matkustamiseen tuli lisää vauhtia. Lyhyen Abel Tasman kansallispuistovisiitin, Marlboroughn alueen viinitioihin tutustumisen sekä Caken iloisen jälleen näkemisen jälkeen Christchurchissa Caravaanin renkaat kääntyivät kohti eteläsaaren länsirannikkoa. Jenkkikundi Colin, johon Jarmo tutustui kolme kuukautta sitten räftäysretkellä, oli kertonut meille, että mikäli rohkenee, Arthur's Passia ennen Castle Hill Villagessa olisi mahdollista tehdä huikea luolaseikkailu omin päin.

Retkiremmi

Cave Stream, suoraan suomennettuna ”luola virtaus”, on siis kallion läpi virtaava joki. Lähellä Arthur's Passia Broken River -niminen joki virtaa 500m matkalta Castle Hillin kallioiden läpi ja silloin kun vesi on riittävän matalalla, eikä se ole liian kylmää luolan läpi on mahdollista kahlata. Chrichchurchista Greymouthiin johtavan tien varrella on selkeät opasteet joiden mukaan Cave Streamille voi suunnistaa. Useat turistit pysähtyvät paikalle kurkistamaan jokea luolan alasuulta. Uteliaimmat haluavat kahlata luolan läpi ja siitä syystä Department of Conservation (valtion ylläpitämä osasto joka huolehtii maan kansallispuistoalueista) on asettanut luolan alasuulle kyltin, jossa on turvallisuusohjeita luolaan aikoville. Ohjeissa mm. suositellaan käyttämään märkäpukua ja ottamaan ylimääräinen taskulamppu mukaan mikäli patterit loppuvat tai taskulamppu tippuu veteen. Luolaan on turvallista sukeltaa mikäli vesi joen alasuulla on korkeintaan rintaan saakka ja se ei ole jäätävän kylmää.

Colinin kertomuksen perusteella luolan läpi virtaavan joen kahlaaminen kuulosti sen verran mielenkiintoiselta kokemukselta, että halusimme ehdottomasti vetää jarrut pohjaan Cave Streamin kohdalla. Legginsit board shortsien alla ja villasukat lenkkareissa saivat tällä kertaa ajaa märkäpuvun asemaa. Fikkarit nuppiin ja extra fikkarit kuivapussiin ja olimme valmiita seikkailuun. Lähdemme Jarmon ja Aimon kanssa suunnistamaan kohti luolan alasuuta Suvin jäädessä auton vahdiksi.

Luolan suun lähentyessä yritimme vielä pitää kenkiä kuivina hyppimällä virtausten yli ja ohi. Hyvin pian kuitenkin huomasimme, että mikäli mielii kulkea luolan läpi, kuivana säilymisestä ei olisi pienintäkään toivoa. Lähden vetämään retkijoukkiotamme sisälle luolan uumeniin ja humps hujahdan saman tien rintaan saakka jääkylmään veteen. Valitan ääneen ”miks mä oikein teen tän, tää tuntuu tosi inhottavalta”. Pian vesi kuitenkin laskee taas ja sitä on ainoastaan pohkeisiin saakka. Tunnelin alapään valo katoaa kun joki jatkaa mutkittellen kallion sisään. Joessa on kevyt virtaus ja kuljemme joen yläjuoksua kohden. Joenvirtaus sekä katosta tihkuvat vesipisarat kaikuvat kallion seinämissä. Luolassa on pilkko pimeää joka luo hetkeen pientä jännitystä. Taskulampun valossa suunnistamme eteenpäin ja tutkailemme luolan seinämiä. Vesi on aivan kirkasta ja virtauksen pyöreäksi hiomat kivet näkyvät selvästi taskulampun valossa. Matkan varrella joki paikoin syvenee ja taas madaltuu. Luola tuoksuu raikkaalle veden ja kostean kiven sekoitukselle.

Puolenvälin paikkeilla luovutan yritykset pitää fleecen kuivana. Vesikään ei enää tunnu niin kylmältä kuin aluksi. Loppua kohden joen virtaus voimistuu ja alan jännittää miten luolasta päästään pois. Lopulta kallioiden välistä paistaa valoa, mutta samalla paljastuu, että luolaseikkailun vaikein osuus on vielä edessä. Cave Stream päättyy noin 5m pitkään vesiputoukseen ja ainut mahdollisuus päästä luolasta ulos on kiivetä kallion seinämään ruuvattuja metalliaskelmia pitkin ja sen jälkeen ryömiä vesiputouksen ja kallion seinämän välistä reunalle asetetusta kettingistä kiinni puristaen (toivoen parasta ettei luiskahda vieressä pauhaavaan vesiputoukseen). Liukas kallionpinta nostaa hetkeksi taas sykettä kunnes pääsen vihdoin nousemaan ylös tukevalle maalle. Olen aivan jäässä, mutta siitä huolimatta hymy kipuaa huulille. Jälleen yksi totaalisen erinlainen kokemus matkakirjaan. Cave Stream - suosittelen!

Kuvista huolimatta luolassa OLI pimeää!

Luolahirviö

Aimo suunnistaa luolassa

Maanjäristyksien runtelema Christchurch

Vajaan kolmen kuukauden mittainen visiitti Christchurchissa on tullut päätökseen ja on aika jatkaa matkaa. Minä laitoin pillit pussiin hostellilla tammikuun puolessa välissä ja Jarmo viimeistelee parhaillaan viimeistä pihaprojektia Carloksen kanssa. Viihdyimme alusta saakka Christchurchissa hektistä Aucklandia paremmin. Blogia ei kolmen kuukauden aikana tullut juurikaan kirjoiteltua, mutta ennen maisemanvaihdosta maanjäristyksien runtelema Chrischurch sekä kaikki ne ihmiset joihin tänä aikana tutustimme ansaitsevat ehdottomasti muutaman rivin blogissa.

Christchurch on etelä-saaren suurin kaupunki. Asukkaita kaupungissa on arviolta noin 363 000, joka tekee Christchurchista maan kolmanneksi suurimman kaupungin Aucklandin ja pääkaupunki Wellingtonin jälkeen. Eurooppalaiset uudisasukkaat päräyttivät laivueineen Uuteen-Seelantiin 1800-luvun alussa juurikin Christchurchin kohdilla ja perustivat kaupungin vuonna 1856. Tänä vuonna 157 vuotta täyttävä kaupunki kantaa Uuden-Seelannin vanhimman kaupungin titteliä.

Kaupunki on levittäytynyt väkilukuun nähden suurelle alueella, jonka vuoksi Christchurchissa on pikkukaupungin tunnelmaa. Kaupugin läpi virtaa Avon -joki, jota ympäröi lukuisat kauniit puistoalueet ja kaupunkia kutsutaakin ”Garden Cityksi”. Vielä ennen kohtalokkaita maanjäristyksiä kaupungin keskusta rakentui mielettömän kauniista kolonian aikaisista suurista kivirakennuksista. Helmikuun 2012 jälkeen näky siltä osin on kuitenkin murheellinen.

Ensimmäinen maanjäristys (7.1 richteriä, 10km syvyydessä) koetteli kaupunkia syyskuussa 2010. Tuolloin järistys vaurioitti joitain rakennuksia, mutta ei aiheuttanut vakavia onnettomuuksia. Kuusi kuukautta myöhemmin uusi maanjäristys (6.3, 5km) iski kaupunkiin helmikuussa 2012. Kyseinen maanjäristys on voimakkain koskaan mitattu maanjäristys kaupunkialueella. Järistys surmasi yhteensä 185 ihmistä, romutti kaupungin keskustan lähestulkoon kokonaan ja vaurioitti rakennuksia laajalla alueella. Molempia järistyksiä seurasi vielä useita jälkijäristyksiä, jotka ovat hidastaneet korjaustöitä.

Heti ensimmäisenä iltana Christchurchissa meille valkeni hyvin selvästi millaista tuhoa maanjäristykset olivat saaneet aikaan. Jarmo oli varannut meille ennakkoon kivan hostellin aivan keskustan tuntumasta, läheltä kivaa Irkkupubia, jossa meillä oli tarkoitus juhlia minun uutta työpaikkaa. Muutaman viinilasillisen jälkeen lähdimme suunnistamaan hilpeinä kohti keskustaa. Hymy kuitenkin hyytyi nopeasti, kun suureksi ihmetykseksemme kaduilla vallitsi aavemainen hiljaisuus eikä missään näkynyt ristinsielua. Tarkistimme kännykän gepsistä, että olemme varmasti menossa oikeaan suuntaan ja jatkoimme epäileväisinä matkaa. Noin parinkymmenen minuutin jälkeen saavuimme osoitteeseen, jossa pubin oli määrä sijaita. Pubia ei kuitenkaan enää ollut. Itse asiasssa koko jättimäinen rakennus, jonka nurkassa Irkkupubi oli joskus aikoinaan ollut, oli viimeistä tiilenpäätä myöten maan tasalla. Tämä ei suinkaan ollut ainoa rakennus vaan yhä edelleen, vuosi viimeisen tuhoisan maanjäristyksen jälkeen, suurin osa kaupungin keskustasta on edelleen yksi suuri kivikasa ja suljettu aidoilla. Hätäratkaisuna täydelliseen tuhoon kaupat, kahvilat, ravintolat, postit ja pankit keskustassa on rakennuttu värikkäisiin merikontteihin.

Toisen kerran törmäsimme järistyksen tuhoihin paria päivää myöhemmin kun olimme katsomassa ensimmäistä vuokrahuoneistoa. Olimme paikalla hyvissä ajoin ja kiertelimme ympäriinsä saadaksemme käsityksen naapurustosta. Suurin osa taloista oli silminnähden pahasti vaurioituneita ja autioita. Pariskunta, joka vuokrasi talostaan huonetta selvensi meille, että suurin osa taloista oli täysin asumiskelvottomia ja saaneet purkutuomion. Heidän talonsa vuoro olisi parin kuukauden kuluttua ja haikeina he kertoivat nauttivansa viimeisistä hetkistä talossa, jonka he aikoinaan itse olivat rakentaneet ja jossa he olivat kasvattaneet lapsensa. Huokeasta vuokrasta huolimatta emme jääneet asuttamaan autiota kaupungisosaa.

Traagisista tapahtumista huolimatta kaupungin asukkaissa on aistittavissa käsittämätöntä yhteen hiileen puhaltamista ja päättäväisyyttä yhdessä selvitä ja rakentaa Christchurchista vielä entistäkin parempi. Maantieteellinen fakta kuitenkin on, että Christchurch sijaitsee kahden mannerlaatan kohtaamispaikalla ja maanjäristyksiä mitataankin tuhansia vuodessa. Sopia toivoo, että yhtä kohtalokkaita maanjäristyksiä ei enää ainakaan hetkeen mitattaisi ja entistä paremman rakennustekniikan ansioista rakennuksista osataan tehdä notkeampia ja näin järsityshetkellä kestävämpiä. Suurin osa mitatuista maanjäristyksistä ovat joko niin heikkoja tai syvällä maan pinnan alapuolella ettei ihmiset niitä havaitse. Minä tunsin kolmen kuukauden aikana maanjäristyksistä selkeästi kaksi, Jarmo yhden.

Menneet kolme kuukautta

Huolimatta siitä, ettei Christchurchissa ollut kamalasti mitään erikoista tekemistä, viihdyimme kaupungissa ihan mukavasti ja kolme kuukautta meni käsittämättömän nopeasti. Yhtenä syynä siihen oli varmasti se, että vuokraisäntä Caken kesäloma venähti parista viikosta kuuteen viikkoon töiden tekemisen sijaan Cake keskittyi enemmän naisen metsästämiseen sekä meidän viihdyttämiseen. Harva se ilta meillä syötiinkin ruhtinaallisia barbeque-illallisia, vietettiin leffailtoja, nautiskeltiin kylmiä juomia kuumassa porealtaassa, leikittiin vesisotaa tai pelattiin korista. Cake myös vei Jarmon pyydystämään paikallista meriherkkua Pauaa ja yhdessä Caken ja Jhanin kanssa minä kävin katsomassa ensimmäistä kertaa elämässäni autojen kilpa-ajoja. Benefitseihin kuului myös, että me saatiin lainata Caken ja pikku-kundin maastofillareita, joilla me käytiinkin useana iltana vetämässä rallia vuorilla ja metsässä.

Paikallisessa Jää Showssa. Pikkukaverin korvat eivät meinanneet pysyä perässä!

Haikkaamassa Port Hillseillä

Pojat leikkii vesisotaa

Oikealla Floris joka ajaa Johnin meille Queenstowniin

Vihdoin kauan odotettuja aaltoja!

Jojo yrittää saada Cocoa ulos märkkiksestä

Ensimmäinen illallinen uudessa kodissa Marshland Roadilla

Takana yhteinen vuosi ja edelleen samassa kohteessa. Kippis sille!

Bottle Lakella fillaroimassa

Viikonloppuretkellä Akaroassa

Vähintään pari kertaa viikossa vastusteluista huolimatta Cake myös tarjosi Japelle baari-illan ja kevyt huoli Jarmon alkoholisoitumisesta olikin yksi syy siihen miksi meidän todella täytyi jatkaa matkaa. Vuokraisännän suhteen ei kyllä olisi voinut käydä parempi tuuri. Parin kuukauden aikana Cakesta ja Jhanista tuli hyviä ystäviämme ja pikku kundi jopa tirautti kyyneleet kuullessaan, että me jatketaan matkaa. Kyyneleet tirautti myös minun työnantaja Penny kun kerroin, että on tullut aika jatkaa matkaa. Minulla tosin ei irronnut kyyneleitä Point Break Backpackersille, vaikka ihan hyvä kokemus respassa työskentely olikin..suureksi yllätykseksi Penny ja hostellin muu staffi oli järjestänyt minulle läksiäislounaan!

Pikkujoulut hostellilla

Vasemmalla Penny

New Brighton Beach

Beautiful New brighton Pier

New Brighton Mall

Sunset at the New Brighton Beach

Töiden lopettamisen jälkeen jäimme Christchurchiin vielä pariksi viikoksi katsomaan World Buskers Festivalia. Kyseessä on naurun täyteinen tapahtuma johon kokoontuu parhaat katutaiteilijat ja koomikot ympäri maailmaa esiintymään ja viihdyttämään ihmisiä. Buskers Festival on samalla Uuden-Seelannin suurin ulkoilmatapahtuma, joka levittäytyy joka kesä kymmeneksi päiväksi ympäri kaupunkia. Suosittelen lämpimästi festaria kaikille, jotka sattuvat olemaan Uudessa-Seelannissa kyseiseen aikaan ja vinkkinä kehotan varamaan varapikkarit matkaan sen verran hulvattomasta tapahtumasta on kyse.

Viimeisenä viikonloppuna Cake järjesti meille läksiäiset ja läksiäislahjaksi saimme Lonely Planet Southeast Asian. Pikku hiljaa onkin aika alkaa suunnittelemaan reissun päättävää kolmen kuukauden Aasia turneeta, mutta sitä ennen Uudessa-Seelannissa on vielä paljon nähtävää! Siksi onkin korkea aika jättää hyvästit Christchurchille ja suunnata taas tien päälle. Seuraavaksi aikomuksena on suunnata eteläsaaren pohjoisosaan, Kaikouraan ja Nelsoniin, Jarmon isää ja siskoa vastaan, jotka seikkailevat parhaillaan Uuden-Seelannin pojoissaarella. Yhdessä Suvin ja Aimon kanssa on tarkoitus tutkia eteläsaarta kolmisen viikkoa. Matka taittuu jättimäisellä karavaanilla samaan aikaan kun hollantilainen kundi Floris ajaa Johnyn (toivon mukaan) Queenstowniin!

Akaroa!