Enduroretki Kambodza - Sihanoukville

Kun Veera, Keijo ja Tiina lähtivät tutustumaan Sihanoukvillen lähisaariin, päätin itse mennä tutustumaan lähiviidakkoon Sri Lankalaisen oppaan johdolla. 80 USD koko päivän mittaisesta hauskuudesta joutui pulittamaan ja oli todellakin sen arvoista!

Sairaan kaunis Kambodza – osa 2

Siem Reapista matka jatkui bussilla Kambodzan pääkaupunkiin Phnom Penhiin. Päräyttävän temppelikokemuksen jälkeen oli vuoro tutustua hieman toisenlaiseen Kambodzan historiaan, Puna Khmerien valtakauteen.

Huhtikuussa 1975 alkoi Kambodzassa neljä vuotta kestänyt, yksi maailman historian hirveimmistä hallintokausista, kun Maolainen (kommunistinen) Puna Khmerien liike (Khmer Rouge) nousi valtaan ja alkoi toteuttaa hirvittävää suunnitelmaansa. Liikkeenjohtajan ja Kambodzan pääministeriksi nousseen Pol Potin ja Puna Khmerien tavoitteena oli luoda maahan agraariyhteiskunta, jollaista ei ollut ennen nähty. Muutamassa päivässä kaupungit tyhjennettiin ja tuhannet ihmiset, mukaan lukien sairaat, lapset ja vanhukset, marssitettiin maaseudulle pakkotöihin, jossa heidät pakotettiin tekemään raskaita töitä jopa 12-15 tuntia päivässä, ravintonaan ainoastaan kaksi kupillista riisiä. Samaan aikaan kaupunkien keskiluokkaa ja intelektuelleja alettiin ”poistamaan” summittaisilla teloituksilla. Liikkeen ajatuksena oli, että ainoastaan ahkeralla fyysisellä työllä olisi merkitystä, ei lukeneisuudella tai koulunkäynnillä.

Maahan perustettiin neljän vuoden aikans yli kaksisataa keskitysleiriä, joihin kuljetettiin päivittäin Puna Khmerien mielestä tottelemattomia, laiskoja ja intellektuelleja. Joskus ainoastaan vieraalla kielellä puhuminen saattoi riittää syyksi joutua keskitysleiriin. Keskityleireillä ihmisiä kidutettiin mitä hirveimmillä tavoilla järjestelmällisesti niin kauan, että he myönsivät (usein keksityn) rikoksensa, jonka jälkeen heidät kuljetettiin teloitettavaksi. Menehtyneiden määrästä Puna Khmerien hallintokauden aikana on useita arvioita. Killing Filds -opastuksessa arvioidaan, että neljän vuoden aikana noin kaksi miljoonaa Kambodzalaista (yksi neljäs osa koko kansasta) menehtyi aliravitsemukseen, sairauksiin ja teloituksiin. Tapahtumat sijoittuvat samoihin aikoihin kun Kommunistinen Pohjois-Vietnamin Viet Cong niminen -liike voitti kommunistisen Kiinan ja Neuvostoliiton tuella yhdeksän vuotta kestäneen Vietnamin sodan Etelä-Vietnamia ja sen tukemaa USA:ta vastaan ja valloitti entisen Saigonin, nykyisen Ho Chi Minh Cityn. Joidenkin tietolähteiden mukaan myös Khmer Rouge -liike sai tukea kommunistiselta Kiinalta. Parhaiten Puna Khmerien historiaan pääsee tutustumalla Tuol Slengin museoon sekä Killing Fieldseihin Phnom Penhissä.

Yksi tunnetuimmista Puna Khmerien aikaisista vankiloista lienee Tuol Slengin vankila, joka tunnetaan paremmin nimellä S-21. Vankila muutettiin museoksi miltei heti Puna Khmerien kaaduttua. Alunperin vankila on Puna Khmerien vuonna 1975 valtaama koulu, joka koostuu neljästä rakennuksesta. Vankila, mukaanlukien piikilanka-aidat, tiilistä muuratut 0,8m x 2m kokoiset vankikopit ja mitä hirveimmät kidutuslaitteet on jätetty sellaiseksi kun ne ovat olleet ja lisäksi vankilassa tapahtuneista hirveyksistä kertoo sadat kuvat ja kertomukset käytävillä ja huoneiden seinillä. Neljän vuoden aikana Tuol Slengiin tuotiin yhteensä 20 000 ihmistä, joista ainoastaan 7 selvisi hengissä Puna Khmerien suistuttua vallasta. Jokainen vankilaan tuotu valokuvattiin ja myös nämä kuvat ovat esillä museossa. Museon avauduttua, pian Puna Khmerien vallan hellitettyä, ulkomaailaisten vierailijoiden lisäksi sadattuhannet Kambodzalaiset virtasivat vankilaan etsimään jälkiä omista kadonneista perheenjäsenistä, sukulaisista ja tuttavista.

Tuol Slengistä näillä surkeilla ihmiskohtaloilla matka jatkui paikkaan, joka tunnetaan nykyisin nimellä Killing Fields. Entinen Kiinalaisten hautausmaa on noin 7km päässä Phnom Penhistä, jonne ihmisiä kuljetettiin kuorma-autojen lavoilla keskellä yötä, huumattuina ja silmät sidottuina. Vangeille kerrottiin, että heidät siirrettäisiin toiseen paikkaan asumaan, mutta moni aavisti, ettei tästä toisesta paikasta enää olisi paluuta. Myös Killing Fildseihin pääsee nykyään tutustumaan. Sisäänpääsymaksulla saa korvakuulokkeet, joista kertoja opastaa läpi Killing Fieldsin kertoen Puna Khmerien hirveyksistä ja tapahtumista kyseisellä ”kuoleman kentillä”. Matkanvarrella on muistomerkkejä ja penkkejä, joilla voi istua ja kuunnella opastusta. Tarinat ovat sanalla sanoen sydäntä raastavia, niin hirveitä, etten edes halua toistaa niitä enää. Ihmismassoista huolimatta alueella vallitsee täysi hiljaisuus ja ilmeet kävijöiden kasvoilla on vakavat kun opastuksen kertoja, nuori Kambodzalaismies, joka on itse joutunut kokemaan Puna Khmerien hirveydet, kertoo tapahtumista yksityiskohtia säästelemättä. Kertoja itse ei vielä tänäkään päivänä tiedä kahden siskonsa kohtalosta ja odottaa toiveikkaana jälleennäkemistä, huolimatta siitä että sydämmessään tietää ettei sitä enää ehkä koskaan tulisi.

Käynti Toul Slengissä ja Killing Fieldseillä ei todellakaan ollut helppo. Varmasti moni miettii tässä kohtaa, että miksi tuollaiseen paikkaan sitten pitää mennä. Nämä ei ole lomamatkailun ykkös kohteita, mutta syvempää merkitystä reissulleen hakevalle suosittelen Kambodzan historiaan tutustumista paikan päällä. Tuntuu uskomattomalta, että näistäkin tapahtumista on aikaa ainoastaan reilu kolmekymmentä vuotta. Järkyttävintä tarinassa ehkä on se, että Vietnamilaisten tullessa apuun ja Puna Khmerien suistuttua vallasta, liike ei suinkaan lopettanut toimintaansa. Puna Khmerit jatkoivat toimintaa viidakossa, Thaimaan ja Kambodian rajalla. Kaikki Khmer Rougen johtajat, mukaan lukien Pol Pot, jatkoi kukin omaa elämäänsä perheidensä kanssa aina eläkepäiviin saakka. Vasta 1990-luvulla Pol Pot julistettiin elinikäiseen kotiarestiin. Vain vuosi kotiarestiin julistamisen jälkeen Pot kuoli sydänkohtaukseen.

Vasta vuonna 2006 saatiin perustettua YK:n alainen kansanmurhatuomioistuin, jonka eteen haastettiin joitain yhä elossa olleita Puna Khmerien johtohahmoja. Tekijät eivät siis koskaan joutuneet kunnolla vastuuseen teoistaan. Mielestäni tällaisista historian tapahtumista on hyvä tietää sillä ne auttavat ymmärtämään monia asioita. Pol Pot ei todellakaan ole ainoa laatuaan, joka on saanut aivopestyä suuren joukon ihmisiä ja pystynyt uskomattomiin hirveyksiin. Järkytävä tosiasia myös on, ettei tämä suurella todennäköisyydellä tule myöskään olemaan viimeinen hirmuhallitsija, joka saa aikaan tuohoa oman kansan keskuudessa. Luoja tietää mitä esimerkiksi Pohjois-Koreassa tällä hetkellä tapahtuu. Mahdollisesti tuhannet ihmiset kärsii eikä kukaan tunnu pystyvän auttamaan.

Synkästä historiasta huolimatta Kambodzalaiset ovat todella iloisia ja kohteliaita ihmisiä. Maa ja sen asukkaat ovat silminnähden köyhiä, mutta esimerkiksi kerjäläisiä näkyy katukuvassa suhteellisen vähän. Sen sijaan näkyy yrittämistä - yrittämistä hankkia itse oma ja perheen toimeentulo. Turistien suosimissa kohteissa luonnollisesti palveluiden ja tavaroiden kauppaaminen on yleistä, mutta myyminen ei ole samanlaista tyrkyttämistä kuin monissa muissa Aasian maissa. Useat turismin parissa toimivat Kambodialaiset, erityisesti nuoret, puhuvat hämmästyttävän hyvää englantia ja kauppaa käydään kohteliaassa ilmapiirissä. Esimerkiksi hävyttömään ukotukseen, jonka kohteeksi jouduimme heti Vietnamin matkamme aluksi, emme Kambodiassa törmänneet. Ehkä juuri siitä syystä joskus tuntui siltä, ettei jo valmiiksi länsimaalaiselle halvoista hinnoista kehdannut alkaa raivokkaasti tinkimään.

Eräs oppaamme kertoi meille matkalla kelluvaan kylään Siem Reapissa, kuinka Kambodianhallituksen selkeä linjaus on tukea turismin kehitystä maassa ja jonka kustannuksella esimerkiksi yhteiskunnassa heikossa asemassa olevien ihmisten huomioiminen on jäänyt kokonaan taka-alalle. Olimme ainot turistit veneessä ja huomattuaan mielenkiintomme, alkoi opas tarinoimaan Kambodzan nykytilasta. Turismin tukeminen hyvinvointivaltion kehittämisen sijaan on muun muassa johtanut siihen, että tuloerot kasvavat kasvamistaan – rikkaat rikastuvat ja samaan aikaan kun köyhien ahdinko pahenee pahenemistaan. Siitä syystä yhä useammat ihmiset yrittävät päästä hyötymään maahan virtaavista turisteista. Monet haluisivat tehdä jotain muuta, mutta vaihtoehdot ovat usein vähissä ja siitä syystä rahaa on yritettävä hakea sieltä missä sitä on. Opas kieltäytyy puhumasta sen tarkemmin maan hallituksesta ja siitä mitä mieltä hän on hallituksen toiminnasta. Pettymys sitä kohtaan, ettei oman maan kansalaiset ole kykeneviä auttamaan heikompiaan vaan ainoa apu makaa ulkomaalaisten käsissä ja rahapusseissa on selvästi havaittavissa nuoren miehen puheista. Opas itse oli ajautunut turisteja palveleviin veneisiin töihin, ensin apupojaksi ja myöhemmin oppaaksi, sen jälkeen kun hänen isä oli hukkunut pojan ollessa reilu kymmenen vuotias. Ainoana lapsena hänen oli keksittävä jotain elättääkseen itsensä ja äitinsä. Nykyään äiti on vanha ja sairas. Veneretkiä järjestävälle firmalle työskennellessään opas tienaa juuri ja juuri tarpeeksi äitinsä ja itsensä elättämiseen ja lisäksi firma maksaa äidin lääkärikäynnit, joihin muuten ei olisi varaa. Opas tuntee olevansa onnekas työpaikan suhteen, mutta myöntää, että hän haaveilee edelleen pääsevänsä opiskelemaan ja tekemään jotain muuta.

Floting Village - kelluva kylä

Yksi valonpilkahdus tulevaisuuteen on maahan rantautuneet ulkomaiset avustusprojektit. Eräänä iltana löysimme Made in Kambodia -nimisille markkinoille. Illan hämärtyessä kadun varret olivat täyttyneet eri avustusjärjestöjen kojuista, joissa Kambodzalaisnaiset möivät ylpeinä valmistamiaan laadukkaita käsitöitä. Markkinoilla oli mahdollisuus tutustua myös projektien toimintaan, joissa suurimmassa osassa tavoitteena on tukea Kambodialaisnaisten itsenäisyyttä ja toimeentuloa. Markkinoilla oli erittäin lämminhenkinen tunnelma, musiikkki- ja tanssiesitysten sekä naurun raikaessa.

Made in Cambodia

Erittäin kulttuuri- ja historiapainoitteisen Aasian matkan alun jälkeen oli aika päästä vähän relaamaan. Paras paikka tähän Kambodzassa on Sihanoukville, joka on merenrantakaupunki aivan maan eteläosassa. Onneksemme Sihanoukvillessä EI ole mitään nähtävää, jonka ansiosta pystyimme täysipainoitteisesti keskittymään uimahyppyjen reenaamiseen, laiskotteluun, hierontoihin, kalastukseen (tai siitä haaveiluun..) värikkäisiin drinksuihin, sekä mahtavaan ruokaan! Viiden rentouttavan rantalomailupäivän jälkeen oli aika jättää hyvästit jo toisille maailmanympärimatkamme vieraille, minun vanhemmille ja ottaa suunnaksi hektinen Vietnam! Kiitos matkaseurasta Tiina ja Keke!!

Koh Rong Island

Jamit äitienpäiväristeilyllä. Go mude!!

Lomatunnelmissa

Kippis!

Sairaan kaunis Kambodza – osa 1

Muutaman Hong Kongissa ja Bangkokissa vietetyn huilipäivän jälkeen matka jatkui varsinaiseen Aasia-turneen ensimmäiseen kohdemaahan, Kambodzaan. Kambodzan osuudelle saimme mukaan vieraita Suomesta ja sen vuoksi matkan tekoon oli varattu aikaa kaksi viikkoa. Emme halunneet kiirehtiä matkantekoa joten valitsimme vain muutaman kohteen, jotka halusimme ehdottomasti nähdä. Kaksi viikkoa Kambodzassa oli erittäin tunteita herättävä, kerrottavaa olisi paljon eikä oikein osaa päättää aloittaakko tuhat vuotta sitten Kambodzassa vallinneesta kulttuurin ja sivistyksen loistokaudesta, Angkorin mielettömistä temppeleistä vaiko Puna Khmerien järkyttävästä hallintokaudesta ja kansanmurhista, jotka koettelivat miljoonien Kambodzalaisen elämää hirvittävällä tavalla vain reilu kolmekymmentä sitten.. Matka Kambodzan halki eteni ensin Siem Reapiin ja sieltä pääkaupunki Phnom Penhin kautta meren rannalle Sihanoukvilleen.

Travellers: Tiina, Keke & Jamo

Vajaan kolmen kuukauden mittaisella Aasian matkalla meillä ei ole tarkoituksena ainoastaan nauttia kuumankosteasta säästä, laiskotella riippukeinussa siemaillen puoli-ilmaisia drinkkejä ja hävyttömän halpaa ravintolaruokaa. Toki rento elämä ja nautiskelukin kuuluu olennaisena osana matkaan, mutta sitäkin enemmän haluamme tutustua Aasian maiden kulttuuriin ja ennen kaikkea historiaan.

Kambodzan historiaan tutustuimme molemmat oikeastaan ensimmäistä kertaa matkaoppaista ennen Aasian matkamme alkua. Huolimatta siitä, että tiesimme jo jotain maahan saavuttuamme, todellisuus oli kuviteltua voimakkaampi kokemus. Angkorin temppelit oli yksinkertaisesti aivan mielettömät, jotain sellaista mitä en kuvien ja tarinoiden perusteella voinut koskaan kuvitella. Puna Khmerien historia taas oli kerrassaan sydäntä raastava. Tutustuminen Puna Khmerien hirveyksiin tapahtumien oikeilla paikoilla, katsoen silmiin niitä ihmisiä, jotka ovat joutuneet elämään tuon ajan, veti hiljaiseksi koko retkiseurueemme. Kulttuuri- ja historiapainotteisen alkumatkan jälkeen tietoa oli hyvää päästä sulattelemaan Sihanoukvilleen, rentoon merenrantakylään Kambodzan etelärannikolla.

Matkanteko alkoi Bangkokista, josta matkustimme bussilla rajan yli Kambodzaan, Siem Reapin kaupunkiin. Siem Reap on yksi Kambodzan suurimmista kaupungeista, aivan maan pohjoisosassa. Kaupunki on kehittynyt kaupunkiin virtaavien turistijoukkojen myötä ja katukuvaa koristaakin kymmenet loisteliaat hotellit, ravintolat sekä tietysti kyytiä innokkaasti tarjoavat tutk tuk -kuskit. Ykkösnähtävyys, joka vetää turisteja Siem Reapiin jopa miljoona turistia vuosittain, on Angkorin kuuluisa temppelialue, joka on muun muassa yksi Unescon maailmanperintökohteista. Angkorin temppelit olivat myös henkilökohtaisesti minun ykköskohde Aasian nähtävyyksistä.

Siem Reapin laidalla

Angkor What?!

Ensimmäisenä päivänä halusimme ottaa iisisti pitkän matkustuspäivän jälkeen ja kerätä voimia tulevaa temppelikierrosta varten. Suuntasimme kuitenkin kaupungin keskustan tuntumassa sijaitsevaan Angkorin kansallismuseoon, joka kertoo kattavasti muinaisen temppelikaupungin historiasta.

Angkor oli siis muinaisen Khmerien valtakunnan pääkaupunki, joka eli loistokauttaan vuosina 802-1432. Tuolloin kaupunki oli niin Khmerien valtakunnan poliittinen, uskonnollinen sekä sosiaalinen keskus, jonka asukasluku lähenteli arvioiden mukaan miljoonaa samaan aikaan kun Lontoo oli vain 50 000 asukkaan pikkukaupunki. Valtakuntaa hallitsevat kuninkaan, joita ehti olla vallassa Angkorin loistovuosien aikana yhteensä 13 rakennuttivat kukin toinen toistaan loisteliaampia kivitemppeleitä, jotka ovat ovat nähtävänä yhä tänäkin päivänä. Osaa temppeleistä on alettu kunnostamaan alkuperäistä struktuuria kunnioittaen, mutta suurin osa temppeleistä on edelleen siinä tilassa kuin luonto on ne muokannut tuhannen vuoden saatossa.

Alue koostuu kymmenistä massiivisista kivitemppeleistä ja temppelialueista, joista kuuluisin on Angkor Watin temppeli. Angkor Wat on myös temppeleistä suurin. Hämmästyttävintä tässä mielettömössä temppelirakennelmassa on se kuinka lyhyessä ajassa se on rakennettu. Kuuluisan temppelin rakennutti noin tuhat vuotta sitten nuori kuningas Suryavarman II ja tutkijoiden mukaan se rakennettiin arviolta 35 vuodessa, joka on sen aikaisella tekniikalla kokoonsa nähden aivan käsittämättömän lyhyt aika! Syynä tiukkaan aikatauluun oli se, että sen aikaisen uskon mukaan mikäli temppeli valmistuisi ennen kuninkaan kuolemaa, takaisi se kunikaalle paikan Jumalten taivaissa.

Museossa vierailun jälkeen uteliaisuus mystisiä viidakon uumenista esiinpaljastuvia temppeleitä kohtaan oli huipussaan ja seuraavana aamuna herätyskellon soidessa 4:30 olimme intoa täynnä. Aamun valjetessa suuntasimme ensiksi katsomaan auringonnousua päätemppelialueen, Angkor Watin yllä. Huolimatta, siitä että olimme tulleet Angkor Watiin (ja ylipäätään Kaakkois-Aasiaan) matalan sesongin aikaan, emme todellakaan olleet ainoita jotka olivat kello 5:00 aamulla virkeinä kuin peipposet räpsimässä kuvia temppelitornien takaa pilkahtavista auringonsäteistä. Auringon noustua ihmismassa alkoi valumaan sisälle temppeleihin ja suureksi yllätykseksemme yht'äkkiä ruuhkasta ei ollut enää jälkeäkään. Temppelin koosta kertoo jotain se, että ihmisten lähtiessä tutkimaan temppelin käytäviä kukin omaan suuntaansa, omaa tutkimusmatkaansa sai jatkaa aivan omassa rauhassaan.

Auringonnousu Angkor Watin yllä..

..todellisuus kameran takana

Angkor Wat

Angkor Wat

Angkor Wat

Angor Wat on säilyt temppeleistä parhaiten alkuperäisessä kunnossa. Pelkästään temppelin koko on aivan käsittämätön. Sen lisäksi temppelin kaikki kivipinnat on kaiverrettu aivan täyteen mitä mahtavampia kuvioita ja pienen pieniä yksityiskohtia viimeistä kiven päätä myöten. Päivän aikana ehdimme käydä noin viidessä temppelissä Angkorin kymmenistä temppeleistä. Angkor Watin jälkeen kuuluisimmat temppelit ovat luultavasti Bayon ja Ta Prohm. Mielenkiintoista temppeleistä tekee se, että ne eivät todellakan olleet toistensa kopioita vain aivan eilaisia keskenään ja mitä pidemmälle kierrosta jatkaa, sitä mystisimmiksi temppelit muuttuvat.

Angkor Watista jatkoimme matkaa Bayoniin. Bayonissa koko jättimäinen temppeli on kaiverrettu täyteen Budhan kasvoja, jotka kohoavat korkeuksiin viidakon keskeltä. Kaikista mystisin oli kuitenkin vielä edessä. Muutaman pienemmän temppelin jälkeen matka jatkui kierroksen viimeiselle temppelille Ta Prohmiin. Huhti-toukokuu on Kambodzassa vuoden kuuminta aikaa. Olimme kiertäneet temppeleitä paahtavassa helteessä ylös alas temppeleiden kaltevia ja korkeita rappuja pitkin jo viisi tutntia ja tuk tuk kuskimme jättäessa meidät tienvarteen viimeistä temppeliä varten olimme kaikki aivan loppu. Polku, jonka oli määrä viedä viimeiselle temppelille, kiumurteli syvälle viidakkoon eikä loppua tuntunut häämöttävän. Lopulta temppelin portit kuitenkin aivautuvat eteemme ja raahaudumme puolikuolleina sisään. Jälleen kerran sisään astuttuamme leuat loksahtavat auki. Tällä kertaa edessämme seisoo aivan mielettömän kokoinen kivirakennelma jonka viidakko on kirjaimellisesti syönyt sisäänsä. Massiivisten puiden juuret kiemurtelevat pitkin temppelin raunioita, yli, ali ja ympäri. Ympärillä vallitsee hiljaisuus, ainoastaan viidakon äänet kaikuvat temppelin kiviseinissä kun sukellamme yhä syvemmälle temppelin uumeniin. Väsymyksestä ei ole enää tietoakaan. Jarmo yhdistää temppelin Madventuresin ykkös tutotantokauteen jossa Riku ja Tunna esittelevät juurikin samaista temppeliä – aivan fiiliksissä. Hehkutuksesta huolimatta, TV ruudun takaa temppeliä ei mitenkään osannut kuvitella niin mielettömäksi kuin se nyt omin silmin nähtynä oli! Todella todella väsyneinä mutta hymyssä suin palaamme takaisin hotellille ja pulahdamme hetimiten uima-altaaseen virkistymään.

Bayon

Bayon

Kukkuu - perhe kulttuurilomalla!

Ta Prohm

Ta Prohm

Ta Prohm

Angkorin temppelialue on todella suosittu turistikohde ja kuten saimme kokea, ruhkaa on myös low seasonilla. Siitä huolimatta suosittelen tutustumista temppeleihin pahimmastakin turistilauma-ahdistuksesta kärsiville Kambodzan reissaajille – tämä oli todellakin näkemisen arvoinen paikka! Lonely Planet vinkaa, että pahimmat ruuhkat voi välttää suuntaamalla heti aamusta Ta Prohmiin ja vasta sieltä Angkor Watiin. Ukon että tämä voisi toimia. Lonely Planet myös suosittelee, että temppelialueelle on kätevää päräyttää Siem Reapista fillarilla ja kierrellä temppeleitä fillaroiden. Tätä vinkkiä en menisi allekirjoittamaan. Alue, jolle temppelit ovat levittäytyneet on todellakin SUURI, itse temppelit ovat suuria ja korkeita ja niihin johtavat poikkeuksetta erittäin pitkät ja jyrkät rappuset ja lisäksi etenkin sadekauden alussa sää on paahtavan kuuma. Pelkästään temppeleiden kiertäminen on uuvuttvaa saati sitten että pyöräilisi siihen päälle vielä kevyet 30 km temppeleitä kartan kanssa metsästäen. Me otimme pyörien sijaan päiväksi tuk tuk -kuskin joka kuljetti meitä neljää temppeliltä toiselle koko päivän alkaen klo 5:00 aamulla hintaan 20 USD. Emme tinkineet hintaa sillä kuljettaja oli erittäin mukava Kambodazalainen nuori mies, Ray joka puhui hämmästyttävän hyvää englantia ja joka oli kuljettanut meitä ympäri Siemm Reapia jo edellisenä päivänä. Ray tunsi paikat hyvin ja kertoi meille mielellään temppeleistä, omasta kotikaupungistaan ja maansa kulttuurista. Kutsuimme Rayn myös myös syömään luonasta kanssamme, josta mies tuntui olevan kovin otettu. Sniiduilija kuitenkin saa varmasti tingittyä hinnan varmasti halutessaan 15 dollariin, kuinka paljon se 5 dollaria sitten on poissa omasta kukkarosta, siitä päättäkööt kukin itse..

Ray

Rappuset ON jyrkkiä!

Angkor Thom

Mystinen elefanttitenmppeli

Kierroksen jälkeen olo oli uupunut

Tarina kalastajasta ja liikemiehestä

Terveisiä Aasiasta! Kaksi viikkoa kierrettiin Kambodzaa, tunteita herättävästä reissusta tarinaa luvassa piakkoin. Tämän hetkinen sijainti on Ho Chi Minh City, Vietnam josta matka jatkuu huomenissa rannikkoa pitkin pohjoisen suuntaan. Kaikki hyvin maailmalla - ja matka jatkuu..

Jarmon edellisen blogauksen jatkoksi sopii hyvin Tarina kalastajasta ja liikemiehestä.

Eräs amerikkalainen liikemies lähti lääkärin määräyksestä lomalle pieneen meksikolaiseen rannikkokylään. Ensimmäisen aamun kiireellinen puhelu toimistosta vei hänen yöunensa, ja hän käveli laiturille selvittelemään ajatuksiaan. Eräs kalastaja oli juuri kiinnittänyt pienen veneensä laituriin, ja veneessä oli useita suuria keltaevätonnikaloja. Mies kehui meksikolaisen kalojen hienoa laatua.

“Kauanko niiden pyytämiseen meni?” kysyi amerikkalainen.

“Ihan vähän aikaa”, vastasi kalastaja hämmästyttävän hyvällä englannin kielellä.

“Mikset sitten jää pyytämään lisää kalaa?” kysyi amerikkalainen.

“Minulla on jo riittävästi perheeni elatukseen ja ystävillekin” sanoi meksikolainen lastatessaan kaloja koriin.

“Mutta… mitä sinä sitten teet loppuajan?

Meksikolainen katsahti ylös ja hymyili. “Nukun pitkään, kalastan hiukan, leikin lasteni kanssa, vietän siestaa vaimoni Julian kanssa ja kävelen joka ilta kylälle, jossa siemailen viiniä ja soitan kitaraa ystävien kanssa. Minulla on kovasti tekemistä, señor.”

Amerikkalainen naurahti ja ojensi ryhtiään. “Hyvä herra, minulla on liikkeenjohdon tutkinto Harvardista ja voin auttaa sinua. Sinun pitäisi kalastaa enemmän ja ostaa tienesteillä suurempi vene. Ennen pitkää voit ostaa lisää veneitä ja lopulta omistaa kokonaisen kalastuslaivueen.”

Hän jatkoi: “Sinun ei kannata myydä saalistasi välittäjille vaan suoraan kuluttajille, ja sitten voit ostaa oman säilyketehtaan. Voisit johtaa tuotantoa, valmistusta ja jakelua. Sinun täytyisi tietysti muuttaa Maxico Cityyn ja myöhemmin Los Angelesiin ja lopulta ehkä New Yorkiin, jossa voisit johtaa yritystäsi ammattimaisesti.”

Kalastaja kysyi: “Mutta señor, miten kauan tähän menisi?”

Ja amerikkalainen vastasi: “10-20 vuotta, korkeintaan 25.”

“Mutta entä sitten, señor?”

Amerikkalainen sanoi nauraen: “Tässäpä onkin paras osuus. Kun aika on kypsä, voit järjestää osakeannin ja myydä koko yrityksen osakeannin ja rikastua. Ansaitsisit miljoonia.”

“Miljoonia, señor?” Mitä sitten?”

“Sitten voisit jäädä eläkkeelle ja muuttaa pieneen rannikkokylään, voisit nukkua pitkään, kalastella hiukan, leikkiä lasten kanssa, viettää siestaa vaimosi kanssa ja kävellä iltasella kylälle siemailemaan viiniä ja soittamaan kitaraa ystäviesi kanssa…”

Tämä on ilmeisesti alunperin eteläamerikkalainen kansantarina. Tämä versio ja suomennos on kirjasta Timothy Ferriss: 4 tunnin työviikko. (Poimittu blogista hidastaelamaa.fi)

Muriwai beach – surffia ja iisiä elämää

Kello herättää 06:00 tiistai-aamuna. Ulkona on hieman viileää ja pimeää, mutta kuun valossa näkee hyvin kävellä sähköttömään vessaan aamutoimille. Kävelen keittiöön pikaiselle aamupalalle, jossa hiiret ovat hieman hämillään aikaisesta noususta ja säntäilevät roskiksesta nurmikolle ja aidan alitse piiloon. Yksi epäonnekas hiiri on joutunut loukkuun ja yrittää ensin piiloutua loukun kulmaan, mutta hetken päästä alkaa jo havitella muina hiirinä syöttinä olevaa kuivaa maissinpalaa. Istahdan pöydän ääreen syömään aamupalaa ja selaamaan Kiwi Surf -lehteä vuodelta 1997 ja päätän hoidella hiiren myöhemmin. 

Muutaman sivun koluttua aurinko alkaa nousta kukkuloiden takaa ja lehden kuvien lisäksi näkee jo tekstinkin. Hetken päästä Martin kurkistaa aidan takaa ja nyökkää kertoakseen, että on aika mennä. Hyppäämme autoon sanaakaan vaihtamatta ja ajamme viisi minuuttia kohteeseen, jossa Martin toteaa ”It's pumping!”.

Maori Bay auringonnousun aikoihin. Jape edessä ja Martin takana.

Maori Bay ja nätti pieni tuubi

Olemme saapuneet Muriwai-kylän Maori Bayhin, jossa Martin on surffannut lähes jokaisena auringonnousuna viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan. Hän ei koskaan käytä herätyskelloa vaan herää aina auringon ensisäteisiin surffaamaan, nousi aurinko sitten neljän tai seitsämän aikaan. Neljäkymmentäseitsämänvuotias Martin omistaa vaimonsa Bridgetin kanssa Muriwai Surf Schoolin, jota he ovat pyörittäneet jo parinkymmenen vuoden ajan. Heidän perheeseen kuuluu myös poika Dylan, rauhallinen ja erittäin mukava rastapää, joka työskentelee surffikoululla surffivalmentajana, sekä tytär Chelsea, joka on Espanjassa au pairina. Perheellä on muutaman hehtaarin tontti Muriwaissa korkean mäen päällä, josta avautuu mahtavat näkymät noin kahden kilometrin päässä olevalle Tasmanian merelle. Tontille on vuosien saatossa rakentunut useita pieniä mökkejä, joiden päärakennuksessa asuvat Martin ja Bridget ja hieman pienemmässä mökissä Dylan saksalaisen tyttöystävänsä Elenan kanssa. Yksi mökki on Chelsealle ja vielä riittää kolme pienen huoneen kokoista mökkiä ”surffileirillä” oleville vapaaehtoistyöskentelijöille. Itse olemme asuttaneet viimeisen neljän viikon ajan pienintä, mutta parhaimmilla näkymillä varustettua mökkiä. Jokaisesta mökistä löytyy pinoittain surffilehtiä, surffilautoja on ympäri pihamaata, mökkien seiniä koristaa surffiaiheiset taulut ja jopa surffileirin nuotiopaikan penkki on rakennettu vanhasta softboardista.

Nuotiopaikka

Pari lautaa mökin takana

Surffilauta kukkapenkkinä

Perheen koko elämä on rekentunut surffin ympärille. Aamulla herätään auringonnousun aikaan ja lähdetään surffaamaan, sitten aamupalalle ja katsotaan kalenterista kuinka monta surffituntia on annettavana. Päivällä surffituntien välissä valmentajat käyvät surffaamassa.. Kun tunnit on annettu ja surffit surffattu, tullaan kotiin kunnostamaan taloja tai kitkemään kasvimaata tai mennään pelamaan rugbya tai otetaan pari bisseä ja hengaillaan. Illalla ennen auringonlaskua saatetaan käydä vielä surffilla, jos aallonkorkeus ja tuuliolosuhteet vaikuttavat hyviltä. Kesäkaudella Muriwai Surf Schoolissa työskentelee kymmenisen surffivalmentajaa ja talvella vain Martin, Bridget ja Dylan.

Bridget ja Veera surffikoululla

Laudoissa oli mistä valita

Dylan viemässä oppilaita mereen

On ollut jännä huomata miten Martin nauttii jokaisesta aallosta, vaikka on surffannut samassa paikassa jo vuosikymmenien ajan. Hän menee veteen aina jos olosuhteet suinkin sallivat, kelin ei todellakaan tarvitse olla täydellinen. Kun ajamme aamulla rantaan, hän on hiljainen ja vaikuttaa hieman kärttyiseltä, mutta kun kilpailemme aalloista tai nousemme merestä pois, niin leveää hymyä ja juttua riittää vaikka muille jakaa. 

Martin viimeistelee

Jape reunalla

Yhtenä aamuna kysyin Martinilta, onko hänen pojallaan Dylanilla surffaamisen lisäksi muita tulevaisuudensuunnitelmia. Rantaan noustuamme Martin kertoi pitkän tarinan omista työnarkomaaneista vanhemmistaan ja kuinka hän itse oli jo nuorena päättänyt elää elämäänsä toisella tavalla. Hän päätti että tekisi juuri niin paljon töitä kuin olisi pakko, jotta voisi elättää itsensä ja perheensä ja tehdä sitä mitä rakastaa, eli jahdata suuria aaltoja ja surffata mahdollisimman paljon. Kuulostaa vätystelyltä näin suomalaisesta kasvatusnäkökulmasta ja voisi kuvitella että tuolla tavalla löytää itsensä äkkiä sillan alta nukkumasta. Nyt kuitenkin Bridgetin kanssa vietetyn 27 yhteisen surffivuoden jälkeen heillä on upea perhe, mahtavalla paikalla oleva suurehko velaton talo ja vielä yritys, joka tuottaa heille tarpeeksi rahaa kaikkeen tarpeelliseen. Martinin mielestä elämän suunnittelu on eurooppalainen toimintamalli ja he vain pyrkivät elämään elämäänsä, eivät niinkään suunnittelemaan sitä.

Kun asiaa miettii, niin Suomessa oletustilanne on hankkia mahdollisimman nopeasti koulutus, hoitaa varusmiespalvelus alta pois ja tämän jälkeen tehdä töitä. Sitten tehdään töitä, otetaan asuntolaina ja tehdään lisää töitä, jotta saadaan laina maksettua seuraavan kolmenkymmenen vuoden sisällä. Hankitaan lapsia ja tehdään lisää töitä. On myös osattava nähdä itsensä viiden vuoden päässä ja pystyttävä varmistamaan, että rahat riittävät myös eläkepäiville. Pitää olla omaisuutta, hieno auto ja tietysti säästöjä. Entäs kun perintöäkin pitäisi jäädä ja perintösuunnittelu olisi hyvä aloittaa hyvissä ajoin!? Kaikki tuntuu olevan valmiiksi suunniteltua jo kouluun astumisen aikoihin ja sitten vain toteutetaan niitä suunnitelmia, joista jauhetaan kotona vanhempien ja baarissa kavereiden kanssa. Martinin pojalla, Dylanilla ei ole tulevaisuudensuunitelmia, eikä Martin aio painostaa häntä mihinkään suuntaan. Pääasia Martinin mielestä on, että Dylan pystyy hankkimaan ruokaan ja asumiseen riittävät rahat ja muuten elää elämäänsä juuri niin kuin hyvältä tuntuu.

Oli erittäin mielenkiintoista ja avartavaa elää kuukausi Martinin ja Bridgetin perheen elämää ja keskittyä siihen mitä villi Tasmanian meri pystyi tarjoamaan. Vaikka en ehkä itse pystyisi elämään koko elämääni ilman suunnitelmia ja huolta huomisesta, niin allekirjoitan paljon heidän valitsemastaan elämäntyylistä. Suurelle osalle ihmisistä tuntuu olevan mahdotonta muuttaa tekemiään suunnitelmia, olivat ne sitten suunniteltu kaupassakäynti, jokapäiväinen lounasrutiini tai yhdeksännellä luokalla tehty ammatinvalinta. Ehkä muutamilla meillä suomalaisista voisi olla hieman opittavaa Martinilta ja Bridgetiltä. Aloitetaan vaikka tekemällä asteen verran vähemmän suunnitelmia ja elämällä hieman enemmän.

Veera maalaa taloa

Auringonlasku kuistilta katsottuna

Japen huippuhetket

Uuden-Seelannin etappi lähestyy loppuaan

11kk kestävän reissumme pisin etappi, 6kk Uudessa-Seelannissa, alkaa olla loppusuoralla kun on jäljellä enää 1kk. Sen jälkeen kun lopetimme työt ja jätimme haikeat hyvästit Christchurchille, olemme kiertäneet ensin eteläsaarta Jarmon isän ja siskon kanssa karavaanilla ja Suvin ja Aimon suunnattua takaisin Suomeen Queenstownista, omalla autollamme Johnilla. Kolme viikkoa sitten palasimme eteläsaarelta takaisin pohjoissaarelle, josta Uuden-Seelannin seikkailumme alkoi tasan 5kk sitten. Viikko sitten meistä tuli jälleen työttömien lisäksi myös kodittomia kun Johni meni kuin menikin kaupaksi YouTubeen ladatun esittelyvideon ansiosta. Video oli ollut jonkun muunkin kuin vain meidän mielestä hauska ja riskin otto tässä tapauksessa siis kannatti. Haikeana katsoimme kun auton uudet onnelliset omistajat, kanadalaishippipariskunta, kaarsi Johnilla pakoputki savuttaen kohti pohjoista juuri niin kuin mekin teimme ensimmäisenä uuden perheenjäsenen kanssa. Johnin perävalojen kadottua Aucklandin kiireisen liikenteen sekaan ensimmäiset viisi minuuttia seisoimme kumpikin hiljaa parkkipaikalla ja tuijotimme tavarakassaa, jonka kanssa olimme nyt jääneet. Autolla reissaaamisen huonoihin puoliin lukeutuu se, että kun tavararoita ei tarvitse kantaa, sitä tulee kuin huomaamatta haalittua lisää. Vaikka olimme valmistautuneet Johnin äkilliseen poistumiseen elämästämme inventoimalla matkatavaroista pois ”kaiken” epäoleellisen, rinkan lisäksi kädet riittivät vain juuri ja juuri kaikille repuille ja nyssyköille, jonne oli sullottuna tavaraa, jotka eivät yksinkertaisesti mahtuneet enää rinkkaan. Matkalla hostellille mietimme mahtaako yksikään bussi ottaa meitä kyytiin kun rinkkojen ja kaikkien kassien ja nyssyköiden päälle tulisi vielä Jarmon surffilauta. Liftaamisesta olisi tällaisen kuorman kanssa turha edes haaveilla.

Niin tosiaan, molempien suureksi yllätykseksi Jarmon katolta lentänyt surffilauta löytyi kuin löytyikin. Jättäessämme ilmoitusta kadonneesta surffilaudasta Christchurchin poliisille olimme aivan varmoja ettemme todellisuudessa näkisi lautaa enää koskaan. Ilmoitus tehtiin lähinnä matkavakuutusta varten, siinä toivossa, että laudasta saisi korvauksen mikäli se julistettaisiin lopullisesti kadonneeksi. Kaksi viikkoa myöhemmin laudan katoamisesta Jarmo oli jo ehtinyt ostaa uuden longboardin ja surffata sillä elämänsä aaltoja Kaikouran Mangamanu biitsillä ja maailman kuulussa Manu Bayssa Raglanissa kun Dunedinin poliisilaitokselta, eteläsaarelta soitettiin, että lauta oli palautettu heille. Tarina ei kertonut sitä missä lauta oli pari viikkoa viettänyt, mutta sillä ei juuri ollut väliä kun katsoi Jarmon onnellista ilmettä hyvien uutisten jälkeen. Hieman osumaa nokkaan ja perään ottanut lauta oli kuitenkin edelleen surffikunnossa, joten möimme uuden vanhan lonkkarin Raglanissa HelpX perheellemme ja järjestimme toiselle laudalle kuljetuksen pohjoissaarelle.

Viimeinen kuukausi matkaa taitetaan oman auton sijaan julkisilla kulkuvälineillä ja peukalokyydillä. Halusimme ottaa viimeisen kuukauden Uudessa-Seelannissa iisisti, sillä Aasiassa kiertely taas jatkuisi vielä kolme kuukautta ennen kotiinpaluuta. Tällä hetkellä olemme Muriwai Beachilla, noin 40 minuutin ajomatkan päästä Aucklandista. Teemme vapaaehtoistöitä kaksi tuntia päivässä pariskunnalle, joka omistaa surffikoulun 35km pitkän Muriwai biitsin eteläpäässä. Vastineeksi kahden tunnin päivittäisestä talon maalauksesta saamme ilmaisen majoituksen omassa pienessä Bungalowissa ja sen lisäksi saamme käyttää koulun surffilautoja ja märkäpukuja. Bungalowi sijaitsee pienen kukkulan päällä ja kuistilta avautuu huikea näkymä suoraan merelle. Iltaisin kuistilta näkee auringonlaskun. Täydellinen paikka rauhalliselle reissun päätökselle ennen hektistä Aasia turneeta. Jarmo pääsee vihdoin surffaamaan sydämensä kyllyydestä, sillä aikaa kun minä saan keskittyä omiin lempipuuhiini joogaamiseen ja kirjoittamiseen. Ja torkkumiseen riippukeinussa.

Paikka, jossa asustelemme on todella alkeellinen. Pienen mökin vihreistä ulkoseinistä maali on käpristynyt ja halkeillut. Sisällä mökissä on kerrossänky, jossa vain toisessa, 80cm leveässä sängyssä, on peitto, onneton pieni tyyny ja lakanat. Ikkuna on korjattu teipillä ja nurkissa viruu hämähäkinseittejä. Viereisessä mökissä on suihkukoppi ja wc, mutta sinne ei tule sähköjä joten iltapesut hoituu kynttilänvalossa. Pihan kolmannessa rakennuksessa on toinen aitta, jossa asustelee kaksi ranskalaista kundia sekä katos, jonka alla on ulkokeittiö. Keittiössä on pieni pöytä, jääkaappi, kaasuliesi, allas ja sen vieressä muovinen vesisäiliö joka täytyy itse täyttää, muutama nokinen kattila ja pannu sekä sekalainen valikoima hieman pölyisiä astioita ja nurkassa jättimäinen hiirenloukku. Päivän totuttelun jälkeen näistä mikään ei kuitenkaan tunnu häiritsevän sen suuremmin ja päivän toimet sujuvat näissäkin olosuhteissa kuin missä tahansa muualla. Voin kuvitella mielessäni kuinka äiti lukee blogausta ja nauraa ”meidän hienohelmako muka suostuu asumaan tuollaisissa oloissa, jossa ei voi edes tukkaa kihartaa ja käkertää”. Niinpä. On itsellekin hämmentävää huomata, että kun on pitkään reissussa, uusiin olosuhteisiin mukautuu yllättävän nopeasti, eikä monista asioista enää jaksa valittaa. Tai edes mainita. Ne jotka minut ja Jarmon tuntee, tietää että tykkäämme että kotona on aina siistiä ja tavarat on järjestyksessä. Reissussa molemmat ovat kuitenkin joutuneet tinkimään siisteyskäsityksestään oman mielenterveyden vuoksi ja tilalle on astunut luonne, joka pyrkii näkemään ränsistyneen maalin ja roskaisen lattian sijasta positiiviset puolet vallitsevista olosuhteista. Mökissä on puhtaat lakanat, sisällä on lämmin, vessa toimii, suihkusta tulee lämmintä vettä ja keittiössä on aina puhdasta vettä kokkaamiseen. Tässä vaiheessa reissua on mahtavaa huomata pieniä asioita, jotka ovat reissussa muuttaneet omaa ajatusmaailmaa ja ehkä myös tavallaan luonnetta. Se, että osaa sopeutua epäsiisteihin olosuhteisiin, ei välttämättä ole saavutus, mutta jos samanlainen positiivinen ajattelu siirtyy myös omaan arkielämään ja moniin muihin tilanteisiin helpottaisi se varmasti elämää monissa tilanteissa. Erityisesti Jarmosta on reissun aikana kuoriutunut vielä entistäkin positiivisempi Jarmo, joka muistuttaa minua kaikista hyvistä asioista silloin kun meinaa kiukuttaa..

Muriwaissa on tarkoitus viettää pari viikkoa. Ennen Aasiaan suuntaamista haaveilemme vielä Tongalla tai Samoalla piipahtamisesta nyt kun mahdollisuus on niin lähellä. Mikäli lennot lohkeaa huokeasti niin, että se mahtuu vielä Uuden-Seelannin etapille varattuun matkabudjettiin, saatetaan meidät nähdä vielä kypemässä Tyynenmeren +28 asteisissa alloissa ennen Aasiaan suuntaamista. Aasiassa meitä ovat vastaanottamassa minun vanhemmat. Tiinan ja Keken kanssa on tarkoitus kiertää yhdessä Kambodzaa parin viikon ajan ennen Vietnamiin, Laosiin, Burmaan ja Thaimaaseen suuntaamista. Sillä välin, reissaajat hiljentyy surffi- ja joogaretriittiin. Uskollisen blogilukijamme Jaakko Koiviston toiveesta lupaan myös laiskottelun lomassa ehtiä kalaan ennen maasta poistumista. Aasiasta kuuluu taas!