Hämmentäviä tilanteita Mandalayssa

Saavuimme Myanmariin lentämällä Bangkokista Mandalayhin, joka on Myanmarin entinen pääkaupunki ja väkiluvultaan maan toiseksi suurin kaupunki. Heti ensimmäisten päivien aikana Myanmariin saavuttuamme huomasimme löytäneemme mahdollisesti Aasian iloisimman, ystävällisimmän ja vieraanvaraisimman kansan! Monet turistit aloittavat matkansa Mandalaysta, matkaavat kohti etelää ja lentävät pois Yangonista, tai toisin päin. Myös Mandalayssa länsimaalaiset turistit ovat jo siis tavallinen näky katukuvassa, mutta siitä huolimatta paikalliset hymyilevät ja tervehtivät turisteja innokkaasti, jotkut haluavat tulla jopa koskettamaan ja monet jotka osasivat vaikka vain parikin sanaa englantia halusivat tulla juttelemaan ja kysymään mistä olemme kotoisin. Kaikki tämä tuntui aluksi todella hämmentävältä Thaimaan, Kambodzan, Vietnamin ja Laosin jälkeen, jossa länkkärituristeille usein jaksetaan enää hymyillä vain rahan toivossa – jos silloinkaan. Lisää hämmentäviä tilanteita oli kuitenkin vielä edessä lisää.

Mandalayssa vuokrasimme heti ensimmäisenä päivänä skootterin sekä oppaan jonka matkassa lähdimme tutustumaan Mandalayta ympäröiviin pienempiin kaupunkeihin ja niiden nähtävyyksiin. Ensin olimme ajatelleet lähteä tutustumaan lähiseutuun omin päin, mutta heti retkipäivän alkajaisiksi totesimme, että oli todella hyvä idea palkata paikallinen opas matkaan. Mandalayssa suunnistaminen edes kartan kanssa olisi ollut todella haastavaa. Lisäksi opas joka ei aluksi herättänyt suuren suurta luottamusta ainakaan minussa, purutupakan värjääminen punaisine harvahampaineen ja resuisine vaatteineen, osoittautui kuitenkin hämmästyttävän hyvää englantia puhuvaksi Myanmarilaismieheksi joka teki päivästämme ehkä siihen astisen Aasian matkamme mielenkiintoisimman. 

Mandalayn yksi harvoista suuremmista teistä

Heti ensimmäisenä päivänä Myanmarissa pääsimme kokemaan Myanmarilaisen vieraanvaraisuuden kun opas vei meidät katsomaan munkkien joka aamuiseen almujenjakotilaisuutta yhteen Mandalayn monista luostareista. Joka aamu munkit kulkevat jonossa kattilat kädessä luostarin pihalla johon pääasiassa paikalliset ravintolanpitäjät ovat tulleet lahjoittavat munkeille ruokaa, pääasiassa riisiä. Toimituksen päätyttyä jäimme kävelemään ja katselemaan luostarin ympäristöä. Huomaamme kuinka joukko naisia jää tuijottamaan meitä uteliaannäköisinä ja hetken päästä vanha nainen tulee kysymään haluaisimmeko tulla lounaalle. Katsahdamme toisiamme hieman hämmästyneenä, mutta nyökkäämme että miksipäs ei, sillä olimme jokatapauksessa suunnitelleet menevämme lounaalle luostarissa käynnin jälkeen. Ajattelimme, että lounas olisi munkkien almujenjaossa ylijäänyttä riisiä ja että voisimme tarvittaessa mennä vielä toiselle lounaalle kunhan jatkamme matkaa. Kävelemme naisten perässä avonaiselle patiolle, jossa on matalat pöydät joiden ympärillä istuu hienosti pukeutuneita paikallisia syömässä. Istumme lattialle pöydän ääreen, joka kirjaimellisesti notkuu herkkuja. Naisista kolme alkaa mättämään ruokaa lautasillemme. Vaihdamme nopeasti muutaman sanan suomeksi, että minkähänlainen lasku tällaisesta herkkuateriasta mahtaa tulla, mutta päätämme kuitenkin syödä kun olimme pöytään jo istuutuneet.

Ruoka on todella hyvää, kanaa, possua, nautaa ja mitä mystisempiä erilaisia lisukkeita. Lähdemme tyhjentämään lautasia naisten seuratessa silmäkovana vieressä. Nyökyttelemme molemmat että hyvää on ja hymyilemme kilpaa naisten kanssa. Juuri kun olen saamassa lautasta tyhjäksi yksi naisista täyttää lautasen uudelleen ennen kuin ehdin sanoa yhtään mitään. Olen aivan täynnä edellisen annoksen jälkeen, mutta koska äiti on opettanut ettei ole kohteliasta jättää ruokaa, alan tyhjentämään lautasta uudelleen. Toisen kerran olen lähestymässä lautasen pohjaa ja jälleen sama nainen tulee kuin puskista ja täyttää lautaseni uudeelleen. Katson kauhistuneena edessäni olevaa annosta ja sanon hädissäni Jarmolle että tähän en enää pysty. Vanhin naisista joka osaa puhua yllättävän hyvää englantia, näkee ilmeeni ja tulee nauruaan pidätellen sanomaan ettei minun tarvitse syödä kaikkea. Opin, että päin vastoin kuin meillä Suomessa, lautaselle ruuan jättäminen on merkki siitä, että olen kylläinen eikä ole kohteliasta syödä ruokaa aivan viimeistä pisaraa myöten. Huokaisen helpotuksesta, mutta urakka ei ollut vielä ohi. Seuraavaksi naiset ohjaavat meidät viereiseen pöytään johon on katettuna jälkiruokia, kakkua, hedelmiä, pähkinöitä ja jäätelöä. Emme ehdi tyhjentää ensimmäisiä jäätelökulhoja kun naiset jo kantavat eteemme kaksi lisää. Olemme molemmat aivan räjähtämispisteessä ja arvailemme kuinka iso lasku mahtaa olla. Kohteliaisuudesta syömme vielä palat kakkua ja toiset kupit jäätelöä ja kehumme kuinka hyvää kaikki on. Ruokailun päätyttyä englantia puhuva nainen tulee vielä kysymään voisiko Jarmo tulla heidän kanssa valokuvaan. Naiset asettuvat hihitellen riviin Jarmon ympärille minun räpsiessä kuvia. Yksi naisista haluaa kertoa kuinka onnellinen hän on kun hän sai tavata Jarmon.. Kuvaussession jälkeen alamme tiedustella englantia puhuvalta naiselta kuinka paljon mahdamme olla velkaa lounaasta. Nainen ymmärtää hyvin englantia, mutta ei ymmärrä kysymystä. Hetken selvityksen jälkeen tulemme siihen tulokseen ettei kukaan odota meiltä rahaa lounaasta. Lounas oli ilmeisesti talkoovoimin valmistettu ateria luostarin suurimmille lahjoittajille johon meidät vain haluttiin kutsua mukaan silkasta vieraanvaraisuudesta. Päätämme kuitenkin tehdä pienen lahjoituksen luostarille ennen kuin saattavat meidät takaisin luostarin porteille.

Japen ihailija

Sama vieraanvaraisuus jatkuu koko iltapäivän kun jatkamme matkaa pieniin kyliin joissa opas vie meitä katsomaan paikallista käsityökulttuuria. Kuljemme talosta toiseen joissa meille tarjotaan teetä ja pientä syötävää ja kukin esittelee meille ylpeänä sukupolvelta toiselle periytyvää ammattiaan, ruukuntekoa, puukaiverrusta, metallitöitä, silkinkutomista, kankaanvärjäystä jne. Mitään ei ole myynnissä eikä kukaan tunnu odottavan meiltä mitään, joka tuntuu jälleen hämmentävältä aiempien Aasian kokemustemme jälkeen. Mietimme kumpi mahtaa olla suurempi nähtävyys, paikalliset meille vai me heille. Niin tai näin, vietämme oppaan mukana ikimuistoisen tutustumispäivän Myanmarilaiseen kulttuuriin.

Pannut kuumana joka talossa 

Paikalliset tykkäsivät olla kuvattavana

Heti seuraavana päivänä olemme jälleen erikoisen tilanteen edessä. Seisomme rakenteilla olevan ostoskeskuksen edessä kun eräs paikallinen mies pysähtyy juttelemaan meille. Hän kysyy mistä olemme kotoisin ja toivottaa meidät tervetulleiksi hänen kotimaahansa. Herbalife tuotteiden esittelijäksi esittäytynyt mies lähtee näyttämään meille mistä ostoskeskuksen valmiiseen osaan pääsee sisälle ja kysyy vielä lähtiessään onko meillä suunnitelmia illalle. Katsahdamme jälleen toisiamme ja toteamme että ei kai. Mies kysyy missä hotellissa asumme, lupaa tulla hakemaan meitä puoli kuudelta illalla ja pyyhältää pois paikalta ennen kuin ehdimme sanoa oikein mitään. Sähisen Jarmolle että no niin, nyt sä järjestit meille jonkun Herbalife esittelyillan! Treffit oli kuitenkin sovittu eikä niitä kehtaisi perua. Puolikuudelta illalla seisomme guesthousimme edessä ja mies tulee kuin tuleekin paikalle skootterillaan kuten oli luvannut. Alamme tiedustella mieheltä vähän noloina, että halusiko hän nyt varmasti tavata meidät vain ystävinä vai oliko kyseessä joku Herbalifen esittelyilta, sillä mehän emme mitään tietenkään ostaisi. Hieman hämmentyneenä mies kertoo haluavansa vain haluavansa viettää illan kanssamme ja kertoa maansa kulttuurista sillä olimme näyttäneet päivällä ostoskeskuksessa niin eksyneiltä, eikä hän todellakaan haluaisi meiltä mitään rahaa. Hieman noloina pyydämme anteeksi epäilyjämme ja hyppäämme skootterin kyytiin.

Mr Herbalife & Jape

Ajelemme kolme päällä skootterilla miehen esitellessä meille kaupunkia. Kaupunkikierroksen jälkeen menemme vielä illalliselle jossa mies kertoo vähän enemmän itsestään. Hän kertoo muuttaneensa 20 vuotta sitten Myanmarista Singaporeen sillä halusi sanojensa mukaan aukausta silmänsä ja oppia muusta maailmasta, joka ei Myanmarissa tuolloin ollut mahdollista. Viisi vuosikymmentä kestäneen sotilashallinnon aikana Myanmar sulki iltsensä miltei kokonaan muulta maailmalta. ”In here I hear only Myanmar, I see only Myanmar, I learn only Myanmar” mies tiivistää nuoruuden ahdistuksensa. 20 vuoden aikana Singaporessa mies onnistui saamaan hyvän omaisuuden tekemällä kovasti töitä ensin tarjoilijana jonka jälkeen hän perusti oman yrityksen joka myy Herbalife tuotteita. Mies kuitenkin vierailee säännöllisesti kotimaassaan ja haluaa auttaa maansa uudelleenrakennuksessa. Mies kertookin meille perustaneensa hiljattain yksityisen koulun jossa koulutetaan ravintolatyöntekijöitä 3kk kestävällä kurssilla kansainvälisten standardejen mukaisesti. Hänen näkemyksensä mukaan turismin kasvaessa maa tarvitsee osaavia työntekijöitä esimerkiksi juuri ravintola-alalle. Turismin kasvaessa ulkomaalaiset yrittäjät alkavat pikku hiljaa tuoda palveluitaan Myanmariin joka tarkoittaa avoimia työpaikkoja ja uusia mahdollisuuksia parempaan toimeentuloon koulutetuille Myanmarilaisille. Kysymme kuinka paljon koulutus sitten maksaa niille jotka haluavat osallistua kurssille. ”Ei mitään” mies vastaa. Jarmo jatkaa kysymällä hämmästyneenä mahtaako valtio sitten tukea koulutusta. ”Ei” kuuluu vastaus. Mies kertoo, että koska hänellä on jo rahaa, hänen ei tarvitse sitä enää enempää ja voi näin ollen kustantaa itse koko koulun toiminnan. Tämä on ajatus joka ei mahtuisi monenkaan länsimaalaisen ajatusmaailmaan, mutta josta meillä kaikilla olisi jotain opittavaa. Käymme pitkän keskustelun Myanmarilaisten pyytettömyydestä ja toisten auttamisesta.

Mies kertoo myös että esimerkiksi poliisi lopettaa työnsä joka ilta kello 6 illalla jonka jälkeen kaupungissa ei ole yhtään päivystävää poliisipartioita. Tämä ei kuitenkaan haittaa sillä rikollisuutta ei juurikaan tunneta ja ihmiset auttavat toinen toisiaan mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Itse asiassa vaikka jotain sattuisikin päiväsaikaan, harva ottaa yhteyttä poliisiin vaan asiat selvitetään yhteistuumin. Mielessäni käy, että jos kaikki maailman kansat jakaisivat samanlaisen pyytettömän ajatusmaailman olisi meillä todella paljon vähemmän köyhyyttä ja kurjuutta. Mies ei myöskään näe maataan köyhänä. Hän kertoo kuinka heidän perheessään oli aikoinaan kuusi henkilöä, äiti, isä, täti ja sisarukset, kun hän oli pieni, mutta vain isä kävi töissä. ”Vain isä kävi töissä, mutta kaikki sai tarpeeksi syödäkseen. Ei sellainen ole köyhyyttä”. Lisäksi kun vain isä kävi töissä, muille perheenjäsenille jäi aikaa kodin askareisiin ja aikaa olla toistensa kanssa. Se on myös yksi asia mistä hän nauttii joka kerta kun hän tulee käymään kotimaassaan. Kiire pysähtyy heti lentokentälle saavuttaessa. Kukaan ei vilkuile kärsimättömänä kelloa ja kaikilla on aikaa jäädä rupattelemaan.

Tarinoita kuunnellessa tulee mieleen, että ehkä muualta maailmalta ja maailman kiihtyvältä kehitykseltä sulkeutumisesta ei olekaan seurannut pelkää pahaa. Maassa tapahtuneita ihmisoikeus- ja sananvapausrikkomuksia ei voi tietenkään vähätellä, mutta kaikesta huolimatta ihmiset vaikuttavat yleisesti ottaen kuitenkin elävän onnellista yhteisöllistä elämää. Kotimatkalla Mr. Herbalife käyttää meitä vielä vaihtamassa rahaa ystävänsä luonan (koska kaikki rahanvaihtotoimistot ovat jo kiinni eikä hän millään halua että me juoduttaisiin jättämään rahanvaihto seuraavalle päivälle) joka sattuu olemaan kuuluisan Mandalay Marionetts teatterin johtaja ja pääsemme iloksemme seuraamaan meneillään olevaa nukke-esitystä – ilmaiseksi totta kai. Teatteri on kiertänyt esityksen kanssa ympäri maailmaa ja vieraillut myös mm. Helsingissä muutama vuosi sitten. Olemme iloisia Mr. Herbalifen tapaamisesta sekä illan kruunanneesta nukke-esityksestä ja alamme vihdoin ymmärtää millaisen kansan vieraaksi olemme saapuneet.