maanantai 29. huhtikuuta 2013

Muriwai beach – surffia ja iisiä elämää


Kello herättää 06:00 tiistai-aamuna. Ulkona on hieman viileää ja pimeää, mutta kuun valossa näkee hyvin kävellä sähköttömään vessaan aamutoimille. Kävelen keittiöön pikaiselle aamupalalle, jossa hiiret ovat hieman hämillään aikaisesta noususta ja säntäilevät roskiksesta nurmikolle ja aidan alitse piiloon. Yksi epäonnekas hiiri on joutunut loukkuun ja yrittää ensin piiloutua loukun kulmaan, mutta hetken päästä alkaa jo havitella muina hiirinä syöttinä olevaa kuivaa maissinpalaa. Istahdan pöydän ääreen syömään aamupalaa ja selaamaan Kiwi Surf -lehteä vuodelta 1997 ja päätän hoidella hiiren myöhemmin. 



Muutaman sivun koluttua aurinko alkaa nousta kukkuloiden takaa ja lehden kuvien lisäksi näkee jo tekstinkin. Hetken päästä Martin kurkistaa aidan takaa ja nyökkää kertoakseen, että on aika mennä. Hyppäämme autoon sanaakaan vaihtamatta ja ajamme viisi minuuttia kohteeseen, jossa Martin toteaa ”It's pumping!”.

Maori Bay auringonnousun aikoihin. Jape edessä ja Martin takana.

Maori Bay ja nätti pieni tuubi


Olemme saapuneet Muriwai-kylän Maori Bayhin, jossa Martin on surffannut lähes jokaisena auringonnousuna viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan. Hän ei koskaan käytä herätyskelloa vaan herää aina auringon ensisäteisiin surffaamaan, nousi aurinko sitten neljän tai seitsämän aikaan. Neljäkymmentäseitsämänvuotias Martin omistaa vaimonsa Bridgetin kanssa Muriwai Surf Schoolin, jota he ovat pyörittäneet jo parinkymmenen vuoden ajan. Heidän perheeseen kuuluu myös poika Dylan, rauhallinen ja erittäin mukava rastapää, joka työskentelee surffikoululla surffivalmentajana, sekä tytär Chelsea, joka on Espanjassa au pairina. Perheellä on muutaman hehtaarin tontti Muriwaissa korkean mäen päällä, josta avautuu mahtavat näkymät noin kahden kilometrin päässä olevalle Tasmanian merelle. Tontille on vuosien saatossa rakentunut useita pieniä mökkejä, joiden päärakennuksessa asuvat Martin ja Bridget ja hieman pienemmässä mökissä Dylan saksalaisen tyttöystävänsä Elenan kanssa. Yksi mökki on Chelsealle ja vielä riittää kolme pienen huoneen kokoista mökkiä ”surffileirillä” oleville vapaaehtoistyöskentelijöille. Itse olemme asuttaneet viimeisen neljän viikon ajan pienintä, mutta parhaimmilla näkymillä varustettua mökkiä. Jokaisesta mökistä löytyy pinoittain surffilehtiä, surffilautoja on ympäri pihamaata, mökkien seiniä koristaa surffiaiheiset taulut ja jopa surffileirin nuotiopaikan penkki on rakennettu vanhasta softboardista.


Nuotiopaikka

Pari lautaa mökin takana

Surffilauta kukkapenkkinä


Perheen koko elämä on rekentunut surffin ympärille. Aamulla herätään auringonnousun aikaan ja lähdetään surffaamaan, sitten aamupalalle ja katsotaan kalenterista kuinka monta surffituntia on annettavana. Päivällä surffituntien välissä valmentajat käyvät surffaamassa.. Kun tunnit on annettu ja surffit surffattu, tullaan kotiin kunnostamaan taloja tai kitkemään kasvimaata tai mennään pelamaan rugbya tai otetaan pari bisseä ja hengaillaan. Illalla ennen auringonlaskua saatetaan käydä vielä surffilla, jos aallonkorkeus ja tuuliolosuhteet vaikuttavat hyviltä. Kesäkaudella Muriwai Surf Schoolissa työskentelee kymmenisen surffivalmentajaa ja talvella vain Martin, Bridget ja Dylan.

Bridget ja Veera surffikoululla

Laudoissa oli mistä valita

Dylan viemässä oppilaita mereen

On ollut jännä huomata miten Martin nauttii jokaisesta aallosta, vaikka on surffannut samassa paikassa jo vuosikymmenien ajan. Hän menee veteen aina jos olosuhteet suinkin sallivat, kelin ei todellakaan tarvitse olla täydellinen. Kun ajamme aamulla rantaan, hän on hiljainen ja vaikuttaa hieman kärttyiseltä, mutta kun kilpailemme aalloista tai nousemme merestä pois, niin leveää hymyä ja juttua riittää vaikka muille jakaa. 

Martin viimeistelee


Jape reunalla

Yhtenä aamuna kysyin Martinilta, onko hänen pojallaan Dylanilla surffaamisen lisäksi muita tulevaisuudensuunnitelmia. Rantaan noustuamme Martin kertoi pitkän tarinan omista työnarkomaaneista vanhemmistaan ja kuinka hän itse oli jo nuorena päättänyt elää elämäänsä toisella tavalla. Hän päätti että tekisi juuri niin paljon töitä kuin olisi pakko, jotta voisi elättää itsensä ja perheensä ja tehdä sitä mitä rakastaa, eli jahdata suuria aaltoja ja surffata mahdollisimman paljon. Kuulostaa vätystelyltä näin suomalaisesta kasvatusnäkökulmasta ja voisi kuvitella että tuolla tavalla löytää itsensä äkkiä sillan alta nukkumasta. Nyt kuitenkin Bridgetin kanssa vietetyn 27 yhteisen surffivuoden jälkeen heillä on upea perhe, mahtavalla paikalla oleva suurehko velaton talo ja vielä yritys, joka tuottaa heille tarpeeksi rahaa kaikkeen tarpeelliseen. Martinin mielestä elämän suunnittelu on eurooppalainen toimintamalli ja he vain pyrkivät elämään elämäänsä, eivät niinkään suunnittelemaan sitä.

Kun asiaa miettii, niin Suomessa oletustilanne on hankkia mahdollisimman nopeasti koulutus, hoitaa varusmiespalvelus alta pois ja tämän jälkeen tehdä töitä. Sitten tehdään töitä, otetaan asuntolaina ja tehdään lisää töitä, jotta saadaan laina maksettua seuraavan kolmenkymmenen vuoden sisällä. Hankitaan lapsia ja tehdään lisää töitä. On myös osattava nähdä itsensä viiden vuoden päässä ja pystyttävä varmistamaan, että rahat riittävät myös eläkepäiville. Pitää olla omaisuutta, hieno auto ja tietysti säästöjä. Entäs kun perintöäkin pitäisi jäädä ja perintösuunnittelu olisi hyvä aloittaa hyvissä ajoin!? Kaikki tuntuu olevan valmiiksi suunniteltua jo kouluun astumisen aikoihin ja sitten vain toteutetaan niitä suunnitelmia, joista jauhetaan kotona vanhempien ja baarissa kavereiden kanssa. Martinin pojalla, Dylanilla ei ole tulevaisuudensuunitelmia, eikä Martin aio painostaa häntä mihinkään suuntaan. Pääasia Martinin mielestä on, että Dylan pystyy hankkimaan ruokaan ja asumiseen riittävät rahat ja muuten elää elämäänsä juuri niin kuin hyvältä tuntuu.

Oli erittäin mielenkiintoista ja avartavaa elää kuukausi Martinin ja Bridgetin perheen elämää ja keskittyä siihen mitä villi Tasmanian meri pystyi tarjoamaan. Vaikka en ehkä itse pystyisi elämään koko elämääni ilman suunnitelmia ja huolta huomisesta, niin allekirjoitan paljon heidän valitsemastaan elämäntyylistä. Suurelle osalle ihmisistä tuntuu olevan mahdotonta muuttaa tekemiään suunnitelmia, olivat ne sitten suunniteltu kaupassakäynti, jokapäiväinen lounasrutiini tai yhdeksännellä luokalla tehty ammatinvalinta. Ehkä muutamilla meillä suomalaisista voisi olla hieman opittavaa Martinilta ja Bridgetiltä. Aloitetaan vaikka tekemällä asteen verran vähemmän suunnitelmia ja elämällä hieman enemmän.

Veera maalaa taloa


Auringonlasku kuistilta katsottuna

Japen huippuhetket

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Uuden-Seelannin etappi lähestyy loppuaan


11kk kestävän reissumme pisin etappi, 6kk Uudessa-Seelannissa, alkaa olla loppusuoralla kun on jäljellä enää 1kk. Sen jälkeen kun lopetimme työt ja jätimme haikeat hyvästit Christchurchille, olemme kiertäneet ensin eteläsaarta Jarmon isän ja siskon kanssa karavaanilla ja Suvin ja Aimon suunnattua takaisin Suomeen Queenstownista, omalla autollamme Johnilla. Kolme viikkoa sitten palasimme eteläsaarelta takaisin pohjoissaarelle, josta Uuden-Seelannin seikkailumme alkoi tasan 5kk sitten. Viikko sitten meistä tuli jälleen työttömien lisäksi myös kodittomia kun Johni meni kuin menikin kaupaksi YouTubeen ladatun esittelyvideon ansiosta. Video oli ollut jonkun muunkin kuin vain meidän mielestä hauska ja riskin otto tässä tapauksessa siis kannatti. Haikeana katsoimme kun auton uudet onnelliset omistajat, kanadalaishippipariskunta, kaarsi Johnilla pakoputki savuttaen kohti pohjoista juuri niin kuin mekin teimme ensimmäisenä uuden perheenjäsenen kanssa. Johnin perävalojen kadottua Aucklandin kiireisen liikenteen sekaan ensimmäiset viisi minuuttia seisoimme kumpikin hiljaa parkkipaikalla ja tuijotimme tavarakassaa, jonka kanssa olimme nyt jääneet. Autolla reissaaamisen huonoihin puoliin lukeutuu se, että kun tavararoita ei tarvitse kantaa, sitä tulee kuin huomaamatta haalittua lisää. Vaikka olimme valmistautuneet Johnin äkilliseen poistumiseen elämästämme inventoimalla matkatavaroista pois ”kaiken” epäoleellisen, rinkan lisäksi kädet riittivät vain juuri ja juuri kaikille repuille ja nyssyköille, jonne oli sullottuna tavaraa, jotka eivät yksinkertaisesti mahtuneet enää rinkkaan. Matkalla hostellille mietimme mahtaako yksikään bussi ottaa meitä kyytiin kun rinkkojen ja kaikkien kassien ja nyssyköiden päälle tulisi vielä Jarmon surffilauta. Liftaamisesta olisi tällaisen kuorman kanssa turha edes haaveilla.



Niin tosiaan, molempien suureksi yllätykseksi Jarmon katolta lentänyt surffilauta löytyi kuin löytyikin. Jättäessämme ilmoitusta kadonneesta surffilaudasta Christchurchin poliisille olimme aivan varmoja ettemme todellisuudessa näkisi lautaa enää koskaan. Ilmoitus tehtiin lähinnä matkavakuutusta varten, siinä toivossa, että laudasta saisi korvauksen mikäli se julistettaisiin lopullisesti kadonneeksi. Kaksi viikkoa myöhemmin laudan katoamisesta Jarmo oli jo ehtinyt ostaa uuden longboardin ja surffata sillä elämänsä aaltoja Kaikouran Mangamanu biitsillä ja maailman kuulussa Manu Bayssa Raglanissa kun Dunedinin poliisilaitokselta, eteläsaarelta soitettiin, että lauta oli palautettu heille. Tarina ei kertonut sitä missä lauta oli pari viikkoa viettänyt, mutta sillä ei juuri ollut väliä kun katsoi Jarmon onnellista ilmettä hyvien uutisten jälkeen. Hieman osumaa nokkaan ja perään ottanut lauta oli kuitenkin edelleen surffikunnossa, joten möimme uuden vanhan lonkkarin Raglanissa HelpX perheellemme ja järjestimme toiselle laudalle kuljetuksen pohjoissaarelle.




Viimeinen kuukausi matkaa taitetaan oman auton sijaan julkisilla kulkuvälineillä ja peukalokyydillä. Halusimme ottaa viimeisen kuukauden Uudessa-Seelannissa iisisti, sillä Aasiassa kiertely taas jatkuisi vielä kolme kuukautta ennen kotiinpaluuta. Tällä hetkellä olemme Muriwai Beachilla, noin 40 minuutin ajomatkan päästä Aucklandista. Teemme vapaaehtoistöitä kaksi tuntia päivässä pariskunnalle, joka omistaa surffikoulun 35km pitkän Muriwai biitsin eteläpäässä. Vastineeksi kahden tunnin päivittäisestä talon maalauksesta saamme ilmaisen majoituksen omassa pienessä Bungalowissa ja sen lisäksi saamme käyttää koulun surffilautoja ja märkäpukuja. Bungalowi sijaitsee pienen kukkulan päällä ja kuistilta avautuu huikea näkymä suoraan merelle. Iltaisin kuistilta näkee auringonlaskun. Täydellinen paikka rauhalliselle reissun päätökselle ennen hektistä Aasia turneeta. Jarmo pääsee vihdoin surffaamaan sydämensä kyllyydestä, sillä aikaa kun minä saan keskittyä omiin lempipuuhiini joogaamiseen ja kirjoittamiseen. Ja torkkumiseen riippukeinussa.




Paikka, jossa asustelemme on todella alkeellinen. Pienen mökin vihreistä ulkoseinistä maali on käpristynyt ja halkeillut. Sisällä mökissä on kerrossänky, jossa vain toisessa, 80cm leveässä sängyssä, on peitto, onneton pieni tyyny ja lakanat. Ikkuna on korjattu teipillä ja nurkissa viruu hämähäkinseittejä. Viereisessä mökissä on suihkukoppi ja wc, mutta sinne ei tule sähköjä joten iltapesut hoituu kynttilänvalossa. Pihan kolmannessa rakennuksessa on toinen aitta, jossa asustelee kaksi ranskalaista kundia sekä katos, jonka alla on ulkokeittiö. Keittiössä on pieni pöytä, jääkaappi, kaasuliesi, allas ja sen vieressä muovinen vesisäiliö joka täytyy itse täyttää, muutama nokinen kattila ja pannu sekä sekalainen valikoima hieman pölyisiä astioita ja nurkassa jättimäinen hiirenloukku. Päivän totuttelun jälkeen näistä mikään ei kuitenkaan tunnu häiritsevän sen suuremmin ja päivän toimet sujuvat näissäkin olosuhteissa kuin missä tahansa muualla. Voin kuvitella mielessäni kuinka äiti lukee blogausta ja nauraa ”meidän hienohelmako muka suostuu asumaan tuollaisissa oloissa, jossa ei voi edes tukkaa kihartaa ja käkertää”. Niinpä. On itsellekin hämmentävää huomata, että kun on pitkään reissussa, uusiin olosuhteisiin mukautuu yllättävän nopeasti, eikä monista asioista enää jaksa valittaa. Tai edes mainita. Ne jotka minut ja Jarmon tuntee, tietää että tykkäämme että kotona on aina siistiä ja tavarat on järjestyksessä. Reissussa molemmat ovat kuitenkin joutuneet tinkimään siisteyskäsityksestään oman mielenterveyden vuoksi ja tilalle on astunut luonne, joka pyrkii näkemään ränsistyneen maalin ja roskaisen lattian sijasta positiiviset puolet vallitsevista olosuhteista. Mökissä on puhtaat lakanat, sisällä on lämmin, vessa toimii, suihkusta tulee lämmintä vettä ja keittiössä on aina puhdasta vettä kokkaamiseen. Tässä vaiheessa reissua on mahtavaa huomata pieniä asioita, jotka ovat reissussa muuttaneet omaa ajatusmaailmaa ja ehkä myös tavallaan luonnetta. Se, että osaa sopeutua epäsiisteihin olosuhteisiin, ei välttämättä ole saavutus, mutta jos samanlainen positiivinen ajattelu siirtyy myös omaan arkielämään ja moniin muihin tilanteisiin helpottaisi se varmasti elämää monissa tilanteissa. Erityisesti Jarmosta on reissun aikana kuoriutunut vielä entistäkin positiivisempi Jarmo, joka muistuttaa minua kaikista hyvistä asioista silloin kun meinaa kiukuttaa..



Muriwaissa on tarkoitus viettää pari viikkoa. Ennen Aasiaan suuntaamista haaveilemme vielä Tongalla tai Samoalla piipahtamisesta nyt kun mahdollisuus on niin lähellä. Mikäli lennot lohkeaa huokeasti niin, että se mahtuu vielä Uuden-Seelannin etapille varattuun matkabudjettiin, saatetaan meidät nähdä vielä kypemässä Tyynenmeren +28 asteisissa alloissa ennen Aasiaan suuntaamista. Aasiassa meitä ovat vastaanottamassa minun vanhemmat. Tiinan ja Keken kanssa on tarkoitus kiertää yhdessä Kambodzaa parin viikon ajan ennen Vietnamiin, Laosiin, Burmaan ja Thaimaaseen suuntaamista. Sillä välin, reissaajat hiljentyy surffi- ja joogaretriittiin. Uskollisen blogilukijamme Jaakko Koiviston toiveesta lupaan myös laiskottelun lomassa ehtiä kalaan ennen maasta poistumista. Aasiasta kuuluu taas!





maanantai 1. huhtikuuta 2013

20 päivää karavaanilla

Suvin ja Aimon kanssa ehdittiin kiertää Uuden-Seelannin eteläsaarta yhteensä kahdenkymmenen päivän ajan. Matkaa taitettiin vauhdikkaasti sillä Uudessa-Seelannissa ON paljon nähtävää ja aikaa matkalaisilla oli ”vain” reilut pari viikkoa (1,5 viikkoa pohjoissaarella ja 2,5 viikkoa eteläsaarella). Matkan aikana Uuden-Seelannin hämmästyttävä monimuotoisuus korostui entisestään. On aivan uskomatonta kuinka verrattaen pienellä maalla voi olla niin monet kasvot ja vain päivien tai jopa tuntien ajomatkan aikana maisema voi muuttua kultahiekkaisista trooppisista rannoista lumihuippuisiksi vuoriksi ja jäätiköksi ja ilmasto muuttua paahtavasta auringon paisteesta viileäksi vuoristoviimaksi. Paikalliset usein sanovatkin, että Uudessa-Seelannissa vuorokaudessa voi käydä läpi neljä vuodenaikaa. Allekirjoitan sanonnan. Alla on hieman tunnelmia reissusta Suvin ja Aimon kanssa.


Britz karavaani



Yhteinen matkamme alkoi Nelsonista, Abel Tasmanin kansallispuistosta..


..josta jatkoimme Blenheimiin tutustumaan Malborough kuuluisiin viinitiloihin..


..johon kuului tottakai ammattimaista viininmaistelua.

..ja pullo mukaan tottakai.


Christchurchissa pysähdyttiin moikkaamaan Cakea..


..ja palju oli jälleen kuumana kahtena iltana, 
kylmiä juomia ja Caken grilliherkkuja unohtamatta!


Matkalla Christchurchista länsirannikolle pysähdyimme ihmettelemään
jättimäisiä kivimuodostumia Casttle Hillsissä..


Ryhmärämä!


..ja seikkailemaan luolan uumenissa.



Sisko ja sen Veli Arthur's Passilla valloittamassa Avalanche Peakia


Ja välillä grillattiin!


Fox jäätikön kaivertamia kalliomuodostumia länsirannikolla..


..kaikista kielloista huolimatta, lähemmäs oli päästävä.


Ensimmäinen adrenaliinia nostattava aktiviteetti -
Jet Boatingia Wanakassa..


..Suvin ilme kertoo kaiken - mahtavaa oli!


Sitten vähän rauhallisempia aktivitteetteja. Risteily Milford Soundsilla..


..ja kajakointia samoissa maisemissa.


Huikea maisema ilmaiselta leirintäalueelta!


Pitää syödä että jaksaa. Välillä luksusta - 
Fergburger Queenstownissa oli maineensa veroinen!



..ja sitten taas Veeran valmistamaa budjetti-illallista karavaanissa


Chillausta Queenstownissa..


..ja sitten taas vauhtia ja vaarallisia tilanteita..


.."upeita" autoja..


..ja lisää (erittäin) vaarallisia tilanteita!


Shoppailtuakin tuli ja reppu on loppumatkalle myös sen näköinen.


Näihin kuviin ja tunnelmiin - KIITOS Suvi ja Aimo!!


Kuvat: Jape, Veera, Suvi ja Aimo
Teksti: Veera ja Jape