Kello
herättää 06:00 tiistai-aamuna. Ulkona on hieman viileää ja
pimeää, mutta kuun valossa näkee hyvin kävellä sähköttömään
vessaan aamutoimille. Kävelen keittiöön pikaiselle aamupalalle,
jossa hiiret ovat hieman hämillään aikaisesta noususta ja
säntäilevät roskiksesta nurmikolle ja aidan alitse piiloon. Yksi
epäonnekas hiiri on joutunut loukkuun ja yrittää ensin piiloutua
loukun kulmaan, mutta hetken päästä alkaa jo havitella muina
hiirinä syöttinä olevaa kuivaa maissinpalaa. Istahdan pöydän
ääreen syömään aamupalaa ja selaamaan Kiwi Surf -lehteä
vuodelta 1997 ja päätän hoidella hiiren myöhemmin.
Muutaman sivun
koluttua aurinko alkaa nousta kukkuloiden takaa ja lehden kuvien
lisäksi näkee jo tekstinkin. Hetken päästä Martin kurkistaa
aidan takaa ja nyökkää kertoakseen, että on aika mennä.
Hyppäämme autoon sanaakaan vaihtamatta ja ajamme viisi minuuttia
kohteeseen, jossa Martin toteaa ”It's pumping!”.
Maori Bay auringonnousun aikoihin. Jape edessä ja Martin takana.
Maori Bay ja nätti pieni tuubi
Olemme
saapuneet Muriwai-kylän Maori Bayhin, jossa Martin on surffannut
lähes jokaisena auringonnousuna viimeisen kahdenkymmenen vuoden
ajan. Hän ei koskaan käytä herätyskelloa vaan herää aina
auringon ensisäteisiin surffaamaan, nousi aurinko sitten neljän tai
seitsämän aikaan. Neljäkymmentäseitsämänvuotias Martin omistaa
vaimonsa Bridgetin kanssa Muriwai Surf Schoolin, jota he ovat
pyörittäneet jo parinkymmenen vuoden ajan. Heidän perheeseen
kuuluu myös poika Dylan, rauhallinen ja erittäin mukava rastapää,
joka työskentelee surffikoululla surffivalmentajana, sekä tytär
Chelsea, joka on Espanjassa au pairina. Perheellä on muutaman
hehtaarin tontti Muriwaissa korkean mäen päällä, josta avautuu
mahtavat näkymät noin kahden kilometrin päässä olevalle
Tasmanian merelle. Tontille on vuosien saatossa rakentunut useita
pieniä mökkejä, joiden päärakennuksessa asuvat Martin ja Bridget
ja hieman pienemmässä mökissä Dylan saksalaisen tyttöystävänsä
Elenan kanssa. Yksi mökki on Chelsealle ja vielä riittää kolme
pienen huoneen kokoista mökkiä ”surffileirillä” oleville
vapaaehtoistyöskentelijöille. Itse olemme asuttaneet viimeisen
neljän viikon ajan pienintä, mutta parhaimmilla näkymillä
varustettua mökkiä. Jokaisesta mökistä löytyy pinoittain
surffilehtiä, surffilautoja on ympäri pihamaata, mökkien seiniä
koristaa surffiaiheiset taulut ja jopa surffileirin nuotiopaikan
penkki on rakennettu vanhasta softboardista.
Nuotiopaikka
Pari lautaa mökin takana
Surffilauta kukkapenkkinä
Perheen
koko elämä on rekentunut surffin ympärille. Aamulla herätään
auringonnousun aikaan ja lähdetään surffaamaan, sitten aamupalalle
ja katsotaan kalenterista kuinka monta surffituntia on annettavana.
Päivällä surffituntien välissä valmentajat käyvät
surffaamassa.. Kun tunnit on annettu ja surffit surffattu, tullaan
kotiin kunnostamaan taloja tai kitkemään kasvimaata tai mennään
pelamaan rugbya tai otetaan pari bisseä ja hengaillaan. Illalla
ennen auringonlaskua saatetaan käydä vielä surffilla, jos
aallonkorkeus ja tuuliolosuhteet vaikuttavat hyviltä. Kesäkaudella
Muriwai Surf Schoolissa työskentelee kymmenisen surffivalmentajaa ja
talvella vain Martin, Bridget ja Dylan.
Bridget ja Veera surffikoululla
Laudoissa oli mistä valita
Dylan viemässä oppilaita mereen
On
ollut jännä huomata miten Martin nauttii jokaisesta aallosta,
vaikka on surffannut samassa paikassa jo vuosikymmenien ajan. Hän
menee veteen aina jos olosuhteet suinkin sallivat, kelin ei
todellakaan tarvitse olla täydellinen. Kun ajamme aamulla rantaan,
hän on hiljainen ja vaikuttaa hieman kärttyiseltä,
mutta kun kilpailemme aalloista tai nousemme merestä pois,
niin leveää hymyä ja juttua riittää vaikka muille jakaa.
Martin viimeistelee
Jape reunalla
Yhtenä
aamuna kysyin Martinilta, onko hänen pojallaan Dylanilla
surffaamisen lisäksi muita tulevaisuudensuunnitelmia. Rantaan
noustuamme Martin kertoi pitkän tarinan omista työnarkomaaneista
vanhemmistaan ja kuinka hän itse oli jo nuorena päättänyt elää
elämäänsä toisella tavalla. Hän päätti että tekisi juuri niin
paljon töitä kuin olisi pakko, jotta voisi elättää itsensä ja
perheensä ja tehdä sitä mitä rakastaa, eli jahdata suuria aaltoja
ja surffata mahdollisimman paljon. Kuulostaa vätystelyltä näin
suomalaisesta kasvatusnäkökulmasta ja voisi kuvitella että tuolla
tavalla löytää itsensä äkkiä sillan alta nukkumasta. Nyt
kuitenkin Bridgetin kanssa vietetyn 27 yhteisen surffivuoden jälkeen
heillä on upea perhe, mahtavalla paikalla oleva suurehko velaton
talo ja vielä yritys, joka tuottaa heille tarpeeksi rahaa kaikkeen
tarpeelliseen. Martinin mielestä elämän suunnittelu on
eurooppalainen toimintamalli ja he vain pyrkivät elämään
elämäänsä, eivät niinkään suunnittelemaan sitä.
Kun
asiaa miettii, niin Suomessa oletustilanne on hankkia mahdollisimman
nopeasti koulutus, hoitaa varusmiespalvelus alta pois ja tämän
jälkeen tehdä töitä. Sitten tehdään töitä, otetaan
asuntolaina ja tehdään lisää töitä, jotta saadaan laina
maksettua seuraavan kolmenkymmenen vuoden sisällä. Hankitaan lapsia
ja tehdään lisää töitä. On myös osattava nähdä itsensä
viiden vuoden päässä ja pystyttävä varmistamaan, että rahat
riittävät myös eläkepäiville. Pitää olla omaisuutta, hieno
auto ja tietysti säästöjä. Entäs kun perintöäkin pitäisi
jäädä ja perintösuunnittelu olisi hyvä aloittaa hyvissä ajoin!?
Kaikki tuntuu olevan valmiiksi suunniteltua jo kouluun astumisen
aikoihin ja sitten vain toteutetaan niitä suunnitelmia, joista
jauhetaan kotona vanhempien ja baarissa kavereiden kanssa. Martinin
pojalla, Dylanilla ei ole tulevaisuudensuunitelmia, eikä Martin aio
painostaa häntä mihinkään suuntaan. Pääasia Martinin mielestä
on, että Dylan pystyy hankkimaan ruokaan ja asumiseen riittävät
rahat ja muuten elää elämäänsä juuri niin kuin hyvältä
tuntuu.
Oli
erittäin mielenkiintoista ja avartavaa elää kuukausi Martinin ja
Bridgetin perheen elämää ja keskittyä siihen mitä villi
Tasmanian meri pystyi tarjoamaan. Vaikka en ehkä itse pystyisi
elämään koko elämääni ilman suunnitelmia ja huolta huomisesta,
niin allekirjoitan paljon heidän valitsemastaan elämäntyylistä.
Suurelle osalle ihmisistä tuntuu olevan mahdotonta muuttaa tekemiään
suunnitelmia, olivat ne sitten suunniteltu kaupassakäynti,
jokapäiväinen lounasrutiini tai yhdeksännellä luokalla tehty
ammatinvalinta. Ehkä muutamilla meillä suomalaisista voisi olla
hieman opittavaa Martinilta ja Bridgetiltä. Aloitetaan vaikka
tekemällä asteen verran vähemmän suunnitelmia ja elämällä
hieman enemmän.
Veera maalaa taloa
Auringonlasku kuistilta katsottuna
Japen huippuhetket