Panama Panama!

 Kahden Costa Ricassa vietetyn viikon jälkeen matka jatkui Puerto Viejosta Panamaan, Bocas del Toro -nimiseen kaupunkiin, joka sijaitsee Isla Colón saarella. Keski-Amerikassa on suhteellisen helppoa liikkua maasta toiseen sillä kaikki valtiot ovat pieniä, bussilla matkustaminen edullista eikä lyhytaikasta vierailua varten tarvitse viisumia. Puerto Viejosta Panaman rajalle on matkaa noin 70km ja matka taittuu bussilla vajaassa tunnissa. Käytännössä rajanylitys tapahtuu siten, että ensin mennään passintarkastukseen Costa Rican puolella, jossa saadaan passiin maastapoistumisleima. Tämän jälkeen kaikki kamat otetaan kantoon ja kävellään leveistä lankuista ja yhtä leveistä raoista koostuvaa siltaa pitkin joen yli Panaman puolelle (n. 50 metrin matka). Panaman puolella on toinen passintarkastus, jonka yhteydessä esitetään passin lisäksi jonkin näköinen dokumentti (lentolippu, bussilippu, laivalippu ym.) todistukseksi siitä, että aikoo poistua maasta säädyllisessä ajassa saapumisesta. Jollei dokumenttia löydy, rajalta täytyy ostaa 14 dollarin hintainen bussilippu San Joseen, Costa Ricaan, käyttipä lipun tai ei. Tämän jälkeen mennään vielä toiseen kojuun, jossa vitsiä murjovat amigot rahastavat turistia 3 dollarin verran ja muistoksi tästä hyvästä saa tarran passiin merkiksi maahan saapumisesta. Kaikkiaan noin 15 minuuttia kestäneen rajanylityksen jälkeen matka jatkuu bussilla, meidän tapauksessa satamaan Changuinolassa.

Puerto Viejosta Bocas del Toroon on mahdollista siirtyä kahdella tavalla; omatoimisesti tai sitten turistibussilla. Käytännössä turistibussilla matkustaminen tarkoittaa sitä, että ostaa valmiin paketin 20 dollarin hintaan, johon kuuluu kuljetukset minibussilla rajalle ja edelleen satamaan sekä lippu veneeseen, joka kuljettaa perille saarelle. Matka on mahdollista kuitenkin tehdä myös omatoimisesti paikallisbusseilla ja ostamalla lipun veneeseen satamasta. Supersniiduilija säästää tässä tapaukseessa arviolta noin 5-7 dollaria ja voi kokea olevansa todellinen seikkailija. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että muutama dollari siitä hyvästä, että säästyy turhalta säätämiseltä eikä tarvitse pelätä tavaroiden häviämistä, on sen arvoista.

Panaman Caribian puoleisellä rannikolla, aivan Costa Rican rajan tuntumassa on siis saariryhmittymä, joka koostuu kahdesta suuresta saaresta jotka ovat Isla Colón ja Isla Bastimentos sekä joukosta pienen pieniä saaria. Bocas del Toron kaupunki sijaitsee Isla Colónin niemessä. Kaupunki elää pitkälti turismin varassa, joka on nähtävissä katukuvassa. Ydinkeskustan täyttävät lukuisat hostellit, retkien järjestäjät, ravintolat sekä baarit. Kaupunki on kuitenkin pieni ja suurin osa saaresta on edelleen sademetsän peitossa. Saariryhmittymä on suosittu bilestyskohde amerikkalaisturisteille, mutta saarilla on myös tarjottavanaan huikea luonto.

Yhtenä päivänä vuokrasimme Jarmon kanssa pyörät ja lähdimme ajamaan rannikkoa pitkin ylöspäin. Matkaan lähdimme kello 10.30 ja kuten arvata saattaa päiväntasaajalla keskipäivällä ON kuuma. Sinnikkäinä suomalaisina naamat hiessä matkaa taitettiin kuitenkin lopulta vanhoilla pyörän rämillä noin 8km suuntaansa. Jo noin kilometrin matkan jälkeen kaupungin keskustasta asfaltti vaihtui hiekkatieksi, hotellit tienvarsilla ja ihmiset rannalla harvenivat harvenemistaan. Täytyy myöntää, että en olisi uskonut, mutta näiltä saarilta todella löytyy kilometritolkulla yksinäistä paratiisirantaa. Hienon hienoa vaaleaa hiekkaa, turkooseja aaltoja palmupuiden kumartuessa rantojen ylle. Kuumuuden uuvuttamina emme voineet muuta kuin todeta, että kaikki vuodatetut hikipisarat olivat kaiken näkemämme arvoisia. Jarmo jopa yltyi hieman hulluttelemaan ja kirmaili naama naantalinaurinkona rantaa edestakaisin Aataminasussa kädet levällään, välillä haamun valkeaa länkkäripyllyä mereen dipaten... Tuota iloista kirmausta katsellessani mieleen tulee vain, että oravanpyörä taitaa vihdoin olla selätetty.

Tutkiessamme rantoja hiekalle heitetyt roskat kuitenkin kertoivat siitä, että ihan ensimmäisiä näilläkään rannoilla emme suinkaan olleet. Roskien luontoon heittäminen näkyy olevan Aasian tavoin ongelma myös täällä. Omien havaintojemme mukaan roskaajia ovat turisteja useammin paikalliset ihmiset, joka on surullista katseltavaa kaiken kauneuden keskellä. Matkalla näemme myös muutaman hotellirakennustyömaan sekä useamman ”property for sale” kyltin. Voi vaan arvailla mitä seuraavat 10 vuotta tuovat tullessaan näille kuvan kauniille maisemille.

Turismi on täällä silminnähtävästi kasvussa. Turismia harjoittavat pääasiassa paikalliset, mutta seassa on myös länsimaisia yrittäjiä. Vapaana olevaa maata myydään ahkerasti ja arvailujen mukaan ostajat ovat yhä useammin länsimaalaisia. Matkalla Panaman rajalta satamaan matkamme keskeytyi kun joukko mielenosoittajia katkaisivat tien suurilla kylteillään. Mielenosoittajat ovat alkuperäisasukkaita. Bussimme kuljettaja kävi kiivasta neuvottelua mielenosoittajien kanssa siitä, että heillä on kyydissään Turisteja ja että vene, johon he ovat meitä kyyditsemässä odottaa satamassa. Autoja seisoi molemmin puolin noin parikymmentä, mutta neuvottelut eivät tuottaneet tulosta. Lopulta tavarat otettiin taas kantoon ja ohitettuamme mielenosoittajat jalkaisin, pääsimme jatkamaan matkaa toisella bussilla. Jälkeen päin kuulin, että mielenosoittajien kylteissä luki ”lopettakaa myymästä maatamme”. Mielestäni toivomus on aiheellinen. Monien muiden turismille otollisten paikkojen tavoin näilläkin saarilla on vielä paljon hyödyntämätöntä potentiaalia ja mielellään soisi, että maan asukkaat saisivat itse rakentaa turismia sellaiseksi kuin he haluavat ja että myös taloudelliset hyödyt jäisivät maahan. Eettinen travelleri voi vaikuttaa tähänkin asiaan valinnoillaan suosimalla paikallisten asukkaiden tuottamia palveluja. Ongelmana kuitenkin on, ettei paikallisten tuottamat palvelut aina ole esimerkiksi se ekologisin vaihtoehto. Turismin järkevä rakentaminen tarvitsisi täällä yhteen hiileen puhaltamista sekä suunnitelmallisuutta.

Pyöräretken lisäksi neljän päivän saarivierailun aikana olemme ehtineet käydä snorklaamassa, sukeltamassa (Jape) sekä viidakkoretkellä, joka ansaitsee aivan oman blogauksensa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei tälläkään kertaa puuttunut. Saariryhmät ovat otollisia surffaajalle, mutta Jarmon suureksi harmiksi tähän vuoden aikaan aallot ovat kuitenkin liian pienet surffaamiseen.

Suraavaksi matka jatkuu Panama Cityyn ihmettelemään mm. Panaman kanavaa ja isoja laivoja. Allekirjoittanut voi ainakin todeta, että hikipisaraoiden, hiekan ja aurinkorasvan yhdistelmä saa hetkeksi riittää ja piipahdus kaupunkiin on enemmän kuin tervetullut!

Costa Rica - Panama rajalla

Matkalla kohti Bocas Del Toroa

Korallit oli hienoja, kaloista ei saanut GoProlla kuvia

Saksalaiset snorklaa

Saksalaiset chillaa

Jape kävi testaamassa paikallisen gymin

Bocas Del Toro (Bocas town)

SURFFARI traileri

Bocas Del Torossa ollaan ja maa siis Panama, täältä tähän...

Surffari trailer (K12)

Surffikokemuksia osa 1

Buenas!

Oma tavoitteeni ja haaveeni on oppia surffaamaan kunnolla reissun aikana. Lähes kaikki paikat, joissa olemme suunnitelleet käyvämme tarjoavat maailmanluokan surffia. Costa Ricassa voi surffata kahdessa eri valtameressä jopa samana päivänä ja ne ovat Karibianmeri ja Tyyni valtameri. Karibianmerellä on lempeitä enimmäkseen hieman pienempiä aaltoja ja Tyynenmeren puolella suurempaa aaltoa ja kylmempää vettä. Olimme 2 viikkoa Puerto Viejossa, joka on kylä Karibianmeren puolella ja siellä sain tämän reissun ensikosketuksen surffiin.

Aikaisempaa kokemusta surffaamisesta on kertynyt viikon jaksoissa Australiassa, Ranskassa ja Portugalissa. Yhteensä aalloissa ennen reissua olen ollut noin 25 päivää. Suhteellisen aloittelija siis. Tässä kohtaa voisi mainita, että lumilautailtu ja wakeboardia on kyllä tullut vedettyä, mutta kun niillä ei ole tämän lajin kanssa juurikaan tekemistä, jätetään maininta pois.

Mutta Puerto Viejon aaltoihin.. Alun perin himosurffaajat löysivät kylän joskus kymmeniä vuosia sitten, koska siellä on yksi koko Costa Rica väkivältaisimmista aalloista, nimeltään Salsa Brava. Tuo aalto rakentuu merivirran kohdatessa korallin n. 100m päässä rannasta ja on niin sanottu reefbreak. Salsa Brava on erittäin nopea ja voimakas ja sitä kutsutaan myös lempinimellä "juustonraastin" sillä jos missaan kyydin, niin aalto toimittaa surffaajan kovalla vauhdilla n 50cm syvässä vedessä olevaan terävään riuttaan ja raastaa ylimääräiset ihot pois.. Salsa Brava on siis vain eksperteille ja se on surffattavissa vain tammi-maaliskuussa, joten onneksi sitä ei tarvinnut mennä lähemmäs ihmettelemään. Mutta tämä yksi aalto houkutteli surffaajat joskus aikoinaan Puerto Viejoon ja myöhemmin rantakylä alkoi muodostumaan nykyiseen kukoistukseen. Salsa Bravaa uhmaavia surffaajia voi ihmetellä youtubesta: http://www.youtube.com/watch?v=EYpFgjY3rw4

Omat surffit hoidin biitsillä nimeltään Punta Cocles, joka oli Puerto Viejossa ainoa paikka, jossa vuokrattiin lautoja. Aallot olivat lähes päivittäin erittäin hyviä homman treenaamiseen. Aluksi kun luin ennusteen, jossa sanottiin päivän aaltojen olevan kokoluokkaa "knee to waist", eli polvesta vyötäröön, ajattelin, että kannattaako lähteä edes katsomaan niin pieniä maininkeja. Kuitenkin hyvin nopeasti laudan vuokrattuani sain selville, että jo polvenkorkuisissa oli sen verran voimaa, että tietää miltä tuntuu olla pesukoneessa. Merivesi Karibian puolella on todella lämmintä vuoden ympäri ja shortsit riittävät hommaan loistavasti, tosin Suomen viime kesän jälkeen suosin märkäpaitaa jo UV-suojan takia.

Parin päivän jälkeen alkoi jo tuntea rantaa ja tiesi mistä kannattaa lähteä aaltoja kiinnittämään. Beachbreak on sikäli hankala aloittelijalle, että koko ajan pitää olla liikkeessä, jotta voi saada aallon kiinni täydellisellä hetkellä, eli juuri kun se alkaa rikkoutumaan. Monesti kävi niin, että paikalliset vievät aallon nenän edestä ja jos yrität ottaa aallon liian myöhään, niin huutoa tulee. Jonotusjärjestelmä meressä toimii siis niin, että se, joka on lähinnä aallon murtumakohtaa, saa ottaa sen. Jos olet hyvä surffaaja, niin voit periaatteessa ottaa koko ajan aaltoja muiden nenän edestä. Muutama pikkupoika sentään antoi myös aloittelevalle valkonaamalle aina välillä tilaa "paddle, paddle, paddle" -huutojen muodossa. Ja tietysti nauroivat räkäisesti kun lauta ja kaveri lähti eri suuntiin.

Parhaat surffit sain yhtenä päivänä, kun löysin itseni aaltojen keskeltä "minkkitarhasta". Siellä oli kaksi arviolta 10-vuotiasta tyttöä prinsessa-uikkarit päällä. Tytöt kirkuivat iloisesti ja ottivat täydellisiä lähtöjä upeista aalloista. Heitä kaitsi vieressä todennäköisesti heidän iso-isänsä, joka otti aina välillä aaltoja näyttävän rennolla tyylillä. Kuva tytöistä on alempana.

Paikallisten lautavuokraamo. 20 USD / päivä oli aika suolainen hinta 

mutta kartellin takia tinkiminen oli toivotonta

Myös Veera kävi muutamaan otteeseen näyttäytymässä pesukoneessa

Parasta surffiseuraa

Amatööri ihmettelee aaltoja rannalla

Vesiputouksia ja salaliittoteorioita

Puerto Viejon läheisyydessä on useita suuria vesiputouksia ja torstaina päätimme lähteä etsimään nähdäksemme yhden. Olimme saaneet selville, että putouksille pääsee ottamalla paikallisbussin viereiseen kylään, Bribriin, ja sen jälkeen putoukset löytyvät pienen kävelymatkan päästä, sademetsän keskeltä. Putouksille tehdään järjestettyjä retkiä kylästä ja ilmeisesti putouksia ei ole merkattu karttoihinsiitä syystä, että paikalliset haluavat hyötyä putouksista rahastamalla turisteja. Raffeina reissu-Pettereinä halusimme kuitenkin järjestetyn retken sijaan koettaa löytää putoukset totta kai omatoimisesti.

Matkalla bussipysäkille poikkesimme paikallisessa sukellusliikkeessä ja kysyimme siellä ohimennen liikkeen nuorelta naiselta osaisiko hän neuvoa tarkemmin miten putouksille löytää. Nainen näytti hetken mietteliäältä ja sanoi sitten pahoitellen, että on miltei mahdotonta neuvoa miten putouksille löytää jos emme tunne seutua hyvin. Lisäksi hän varoitti, että lähiaikoina omatoimisesti putouksille pyrkiviä turisteja on alettu ryöstää sademetsissä. Puheen jälkeen aloimme epäillä suunnistustaitojamme ja hetken uudelleen harkinnan jälkeen päätimme nöyrtyä, olla grande turismoja ja hypätä turistibussiin. Jarmo oli aiemmin viikolla pannut merkille, että paikallisen leipomon edessä seisoo kyltti, jossa lukee ”Waterfall tours everyday at 9-12-14”. Suuntasimme siis leipomon eteen odottelemaan mielikuvissamme ilmastoitua minibussia täynnä jenkkituristeja kameroineen ja eväineen. Toisin kuitenkin kävi.

Vielä viittä vaille kaksitoistakaan leipomon edessä ei ollut meidän lisäksi ketään eikä mitään alkavaan retkeen viittaavaakaan ollut havaittavaissa. Aloimme epäillä mahdetaanko kyseistä retkeä järjestää tänään kunnes viimein minuuttia vaille kaksitoista kyltin takana olevaan pihaan kurvasi vanhalla pyörän rämällä, ilman paitaa ruttuinen ja ruskea kuin rusina, iältään noin 70-vuotias mies, vaalea takapuoleen saakka ulottuva tukka hulmuten. ”Voiskohan toi tietää jotain?” Jape kysyy multa. ”Ai toi vai, no ei todellakaan vastaan ja nauran”. Jape päättää kuitenkin mennä juttumaan pappaa ja kyllä, nenää niiskuttava Kalifornialaismies kertoo olevansa retken järjestäjä. Tässä vaiheessa alkaa minun lievä ”are you kidding me, lähetäänkö me oikeesti ton kokaiininokan mukaan” -kiukuttelu Jarmolle. Japea tilanne kuitenkin huvittaa ja on selvästi tehnyt päätöksen, että tämä show on nähtävä loppuun saakka vaikka se kustantaisi 12:ta dollaria.

”Follow me” mies huikkaa ja lähdemme seuraamaan pyörällä kiemurrellen kitkuttavaa äijää. Muutaman korttelin jälkeen mies pysähtyy nuoren kikkarapäisen, hieman reppanan näköisen pojan luokse ja kertoo, että poika toimii meidän oppaana tänään. Pappa sujauttaa pojalle jotain pussissa ja kysyy vielä lähtiessä ”did you bring the package?” poika vastaa kieltävästi ja huikkaa, että nähdään myöhemmin ja viittilöi meille, että seuratkaa minua. Tässä vaiheessa minun kiukuttelu yltyy entisestään. ”Oot sä ihan tosissas, että me lähetään ton pilviveikon kyytiin?? Ei hitossa, mä en ainakaan maksa tästä, en varmasti maksa!!”. Jarmo on edelleen sitä mieltä, että tilanteessa ei ole ainakaan toistaiseksi mitään vaaraa ja että yksin me ei putouksille löydetä joten tämä on ainut keino jos ei haluta maksaa todellisesta grande-turismo-retkestä 50:tä dollaria. Hetken taistelun jälkeen Jarmo saa vihdoin minut hiljaiseksi ja jatkamme tyypin perässä.

Hetken päästä käy ilmi, että emme mene putouksille autolla vaan samalla paikallisbussilla jolla meidän oli alunperin tarkoitus mennä keskenämme. Ostamme bussiliput, hyppäämme bussiin ja maksamme pojalle kiltisti 12 dollaria kumpainenkin oppaanpalvelusta. Jape jututtaa poikaa bussissa ja käy ilmi, että hän on kotoisin Jenkeistä, mutta koska jenkillä on hänen milestään liian tiukka poliisivaltio hän on parkkeerannut Caribian ranikkolle Costa Ricaan jossa hän hankkii elantonsa pilveä kasvattamalla ja myymällä, toimimalla oppaana turisteille sekä satunnaisilla hommilla siellä sun täällä. Huumeet on Costa Ricassa laittomia, mutta ainakin Caribian rannikolla asiaa tunnutaan katsovan sormien läpi. Sormista puheen ollen, tässä vaiheessa laitan merkille, että kaverin oikean käden nimettömästä puuttuu pää joka yhdistettynä tyypin tarinoihin ei edelleenkään vakuuta minua suuresti. En uskalla kiukutella Jarmolle enempää siinä pelossa, että jään vielä yksin viidakkoon.

15:sta minuutin bussimatkan jälkeen hyppäämme pois bussita kohdassa, jossa emme todellakaan olisi osanneet keskenämme jäädä pois. Tien vieressä on pieni koppi, jossa istuu kolme miestä. Poika morjestaa pappoja ja yksi papoista ojentaa pojalle juuri teroitetun viidakkoveitsen. Tässä vaiheessa minulla seisahtuu veret ja seuraan viidakkoveistä olkapäällä kantavaa pilviveikkoa ja Jarmoa lamaantuneena. Pyydän Japea tiedustelemaan mitä varten poika kantaa viidakkoveistä mukana. Todella, todella kyllästyneenä minun kiukkuiluun Jarmo murahtaa mutta kysyy. ”Käärmeitä ja muita eläimiä..ja varkaita varten. Just to protect my self” -kuuluu vastaus. Mielikuvitukseni laukkaa täysillä ja olen aivan varma, että hetken kuluttua huumeveloissa painiva, maanpaossa oleva viidakkopoika ryöstää meidät ja paloittelee viidakkoveitsellä petoeläinten syötäväksi. Seuraan edelleen. Pian edessämme aukee mieletön näky. Noin 10-15 metriä korkea vesiputous viidakon keskellä, jota ympäröi kaunis laguuni. Viidakkopoika ja Jarmo hyppää saman tien virkistävään veteen kun itse vielä epäröin. Hetken päästä kuiten rauhoitun ja hyppään laguuniin. Putous on aivan mielettömän kaunis ja vesi ihanan raikasta ja viileää.

Jarmo ja viidakkopoika nousevat vedestä kun jään vielä kellumaan ja katselemaan kiviseinämiä ylös nousevaa viidakkoa. Hetken hiljaisuuden jälkeen viidakkopoika kysyy Japelta ”tiedätkö mitä noi on?” osoittaen taivaalle. ”Öö, pilviä?” Jape vastaa. ”Ei” vastaa viidakkopoika ja tästä alkaa aivan uusi käänne retkellemme. Kiipeän kivelle kuuntelemaan poikien jutustelua ja kuin muina miehinä viidakkopoika alkaa selittämään avian uskomattomia tarinoita. Tarina alkaa lentokoneiden jälkeen jättämistä, pikkuhiljaa leviävistä vanoista, jotka eivät siis ole pilviä vaan kemikaalivanoja (chemtrails). Samalla selviää, että maailman tapahtumakulkua ohjaa ”The World Government”, josta 99% ihmisistä ei ole mitään tietoa. He ovat valtaa pitäviä ihmisiä ympäri maailmaa, jotka keksivät keinoja ohajata maailman kehitystä haluaamansa suuntaan. Tavoitteena on ”the new world order”. Keinot oikeutetaan tekaistuilla tutkimuksilla joilla muun muassa osoitetaan, että maailma on ylikansoittunut ja populaation kasvu on saatava laskemaan.

Kemikaalivanojen tarkoituksena on levittää myrkkyä, joka sairastuttaa ja lopulta tappaa ihmisiä. Lisäksi ”The World Government” hallitsee muun muassa informaationkulkua ja sitä mitä ihmisille näytetään, kerrotaan ja mitä heidän halutaan uskovan. Juttu jatkuu kuinka lääketeollisuus piilottelee tietoa lääkeaineista, joilla voitaisiin parantaa suurin osa maailman taudeista, muun muassa syöpä, mutta tietoa pimitetään sillä tiedon leviäminen johtaisi lääketeollisuuden tuottavuuden laskuun ja siihen, että enemmän ihmisiä jäisi henkiin, jota ei myöskään haluta. Tarinat ketovat myös kuinka ruoka-aineisiin lisätään myrkkyjä jotka sairastuttavat ihmisiä ja rappeuttavat aivoja ja että kaikki maailman terrori-iskut ovat todellisuudessa CIA:n suunnittelemiä ja toteuttamia, jonka toimintaa ”The world gouvernment” myöskin ohjaa.

Saman suuntaista tarinaa tulee lopulta arviolta noin kahden tunnin verran. Kuuntelemme kiinostuneena sillä kaveri vaikuttaa harmittomalta kirkkaan siniset silmät välkkyen, kullankeltaisissa kiharoissa. Luennointi ei missään nimessä ole tyrkyttävää tai syyllistävää, jokaisen jutun jälkeen hän lisää ”ja kaikki tämä on todistettavissa puhtailla faktoilla ja tutkimustiedolla”. Katsomme toisiamme ja viidakkopoika naurahtaa ”Heavy stuff, huh? - I know”. Poika kertoo, että tämä on oikeastaan osa retkiä ja syy miksi hän toimii turistioppaana – jotta hän voi levittää tietoa ihmisille, "se on velvollisuuteni koska tiedän asioista”. ”Are people buying this stuff?” Jape kysyy johon viidakkopoika toteaa, että hän ei kannusta ihmisiä vain uskomaan kaikkea mitä hän tai kukaan muukaan sanoo, vaan hän haluaa herättää ihmisissä kiinnostusta, että he alkaisivat kyseenalaistamaan, lukemaan rivien välistä ja etsimään itse tietoa. Hänellä on kokemuksen myötä kehittynyt pelisilmää sen suhteen kenelle ja millä tavalla hän tarinaansa kertoo. Jätämme raskaat aiheet hetkeksi sivuun ja pulahdamme vielä uimaan. Tässä vaiheessa uskon jo järjestelmäkamerani pojalle ja hän ottaa meistä kuvia kun pulikoimme laguunissa. Kun olemme tekemässä lähtöä poika sujauttaa meille vielä ohjelapun kuinka voimme turvallisesti suojautua Chemtrailsiltä sekä dvd:n joka sisältää 4 tunnin luennon siitä mitä maailmassa oikeasti meidän tietämättämme taphtuu. Toistaiseksi emme ole uskaltaneet katsoa dvd:tä.

Kipuamme takaisin viidakon pohjalta ja ostamme mystisestä pikkukojusta vanhoilta faijjoilta jätskit. Hieman epäselväksi jäi mikä faijojen rooli kuviossa oli, mutta ainakin kiskassa oli tarjolla ”what ever you like as long it's ice cream or beer”. Tulomatkalla viidakkopoika vetää keskustelua vielä muttaman feetin diipimmäksi pohtimalla, että kaikki maailman muut ihmisrodut; mustat, intiaanit, lähi-idänmiehet ja aasialaiset, he osaavat kertoa mistä he tulevat ja tuntevat juurensa; tietävät keitä he ovat. Valkoiset ihmiset eivät todellisuudessa tiedä keitä he ovat. Jos kysyt vaaleaihoislta ”kuka olet” he vastaavat nimellään. Sen jälkeen he ehkä kertovat missä asuvat tai mitä tekevät työkseen, mutta se ei kerro ketä he todellisuudessa ovat. Tarinoita kertoessaan poika ei puhunut tippaakaan uskonnolliseen sävyyn lukuun ottamatta, että ”The world Goverment” koostuu henkilöistä, jotka palvovat saataanaa. Itsensä etsimiseen poika suosittelee jokaisen valkoisen ihmisen lukevat vanhan testamientin, joka kertoo rotumme historian. Kun astumme ulos bussista Jarmo kysyy viidakkopojalta ”Who are you?” johon poika vastaa ”I'm a son of jehovah, one of the twelve apostoles, my roots are in Israel”. Tarina alkaa valjeta.

Postscriptinä voisi vielä todeta, että hieman epäselväksi jäi mikä pojan edustaman liikkeen nimi todellisuudessa oli. Koska tulomatkalla bussissa poika veti juttuuna mukaan vanhan testamentin, ainakin allekirjoittaneelle tuli tunne, että kyseessä voisi olla jonkin muotoinen jehovantodistaja – tai sitten ei, kyseisen liikkeen ideologia on sen verran pimennossa että varmuutta asiaan en uskalla sanoa. Osa jutuista viidakkopojan tarinoista voi hyvin pitää paikaansakin, poika vaikutti selvästi perehtyneen aiheeseen todella perin pohjaisesti. Kuitenkin siinä vaiheessa kun jutuissa alettiin kumota muun muassa evoluutioteoriaa täytenä bullshittinä alkoi oma skeptisyys nousta pintaan.

Päivä oli sanalla sanoen erikoinen – erikoisin reissussa tähän mennessä. Vaikka päivästä muodostui lopulta kaikesta jännityksestä ja erikoisuudesta huolimatta erittäin onnistunut, eettisiä travellereita kehoitan ehkä kuitenkin kuluttamaan dollarit paikallisten palveluihin sen sijaan, että ruokkii maanpaossa olevaa pilviveikkoa..

'

Palmuja palmuja

Puerto Viejossa on ollut oikein hyvä meininki! Saatiin hierottua kaverimme Calebin suosittelemaan hostelliin (Hostel Casa Dolce Vida) hyvä diili. Oma huone ilmastoinnilla, suihkulla ja vessalla yhteensä 16 €/ yö. Ulkokatoksessa oleva keittiö on käytössä ja siellä ollaan loihdittu päivittäiset ateriat. Saa vaan olla tarkkana ettei munakkaaseen ilmesty lisäproteiinia, kun iltaisin katossa vilistää 10cm pitkiä liskoja. *juuri kun olin edellisen lauseen kirjoittanut, niin huoneessa alkoi massiivinen torakan kiinniotto-operaatio. Saatiin 10min taistelun jälkeen palautettua pikajuoksijan jaloilla varustettu kaveri takaisin luontoon.* Moskiittoja on myös jonkun verran mutta jostain käsittämättömästä syystä ne eivät ole toistaiseksi olleet kiinnostuneet minusta tippaakaan mutta sen sijaan Veeran jalat on täysin syödyt. Vanhemmille tiedoksi, emme ole Malaria-alueella, eli ei hätää... Mutta kun ollaan viidakon keskellä, niin siihen on totuttava että kaikenlaista elämää ympärillä on. Käytiin myös tänään hankkimassa hyttysmyrkkyä.

Rannat ja kadut on olleet aika tyhjillään ja edes viikonloppuna ei rannalla ollut meidän lisäksi kuin kymmenisen ihmistä. Aina saa itselleen 100 metriä omaa biitsiä, jos jaksaa hieman kävellä. Vaikuttaa off-seasonilta, vaikka kelit on olleet mitä parhaimmat. Costa Ricassa ei ole sadekautta ja kuivaa kautta, vaan sateisempi ja vähemmän sateinen kausi. Tällä hetkellä pitäisi olla koko vuoden sateisin aika päällä ja vettä onkin tullut muutamina öinä parin tunnin ajan. Päivisin on ollut suurimmaksi osaksi aurinkoa ja kuivaa.

Tänään käytiin fillaroimassa Manzanillon luonnonsuojelualueella ja nähtiin matkalla apinoita ja kilppareita joessa. Alla pari kuvaa.

Yksi ylitse muiden

Syyllinen rantojen reijittämiseen

Etsi kuvasta lisko

Palmut on jees

Viidakko kiinni rannassa

Lizard

Pidemmille viidakkovaelluksille suosittelemme varvassandaalien sijasta vaelluskenkiä

Manzanillon paikallispelit

Manki(nen)

Ensimmäinen torakka jäi nalkkiin

Suuntana Caribian rannikko

Ensimmäiset yöt Costa Ricassa me vietettiin hostellissa Santo Domingossa joka on noin 10km San Josen keskustasta. Alue on tosi siisti, rauhallinen ja ennen kaikkea turvallisen tuntuinen, samoin kun hostelli josta oltiin varattu yöpaikat netin kautta etukäteen. Univelkojen kuittaamisen jälkeen lähdettiin tsekkaamaan San Josen meininkiä. Yhden päivän perusteella voisi sanoa, että ainakaan kaupungin keskustassa ei ole juurikaan nähtävää ja yksi päivä San Josessa riitti meille mainiosti. Tässä kohtaa täytyy mainita että San Josen suhteen seminihkeä Kilroyn matkamyyjämme ”Pekka” oli oikeassa meitä neuvoessaan – yksi päivä riittää. Muuten päivät ovat kuluneet seuraavan etapin suunniteluun ja sporttaukseen läheisellä urheilukentällä paikallisten kanssa. Nuhjuinen rinkkakin toimitettiin hostellille kaksi päivää lentomme saapumisen jälkeen. Jälkeen päin ajatellen itse asiassa suurempi ihme olisi varmaan ollut se, että niin monen vaihdon jälkeen meidän molempien rinkat olisi tullut ensimmäisellä yrityksellä perille saakka. Kaikki tavarat rinkassa tallella, ainoastaan suojasäkki oli joutunut hieman kaltoinkohdelluksi ja sisällä rinkassa odotti perinteinen major-shampoo-explotion-tilanne. Näistäkin huolimatta ei voi olla kun tyytyväinen, että reppu löysi lopulta tiensä perille sillä ajatuskin siitä, että kaikki kamat pitäisi hankkia uudelleen, tuntui todella uuvuttavalta.

Heti Costa Ricaan saapumisen jälkeen me saatiin kahvittelukutsu 23-vuotiaalta Galeb -nimiseltä kaverilta CouchSurfing -sivuston kautta. Ventovieraiden ihmisten omaan kotiin ”huvikseen” kutsuminen on Suomalaiselle kulttuurille vierasta ja ehkä siitä johtuen mekin lähdimme tapaamaan kundia hieman varautuneina tyyliin ”miksihän se haluaa tavata meidät?”. Jälkeenpäin ehkä jopa vähän hävettää miten kylässä ollessa tuli vilkuiltua ympärilleen ja erityisesti laukun suuntaan. Kaveri nimittäin halusi aidosti ja oikeasti vaan auttaa meitä. Keitti kahvit, tarjosi tuoretta pullaa, näytti kuvia ympäri Costa Ricaa ja antoi loistavia reissuvinkkejä. Rattoisan illan päätteeksi kaveri vielä heitti meidät autolla kotiin, antoi karttoja matkaan ja lupasi neuvoa milloin tahansa jos meille tulisi jotain kysyttävää. Miksi? - ”I just wanna help people, that's what I like to do” hän totesi vuolaiden kiitossaanojemme päätteeksi. Laitamme hyvän kiertämään! Ensimmäinen kosketus paikalliseen kulttuuriin CoucSurfingin kautta oli siis erittäin positiivinen ja ehkä vielä jossain vaiheessa uskaltaudutaan jopa yökyläilemään. Toistaiseksi suht huokean hintatason vuoksi olemme suosineet hostelleja.

Ennen Galebin luona vierailua olimme suunnitelleet, että suunnattaisiin avomeren puolelle rannikolle (Pacific coast) metsästämään kauniita maisemia ja lempeitä surffiaaltoja. Galebin kattavan Costa Rica -presentaation jälkeen päätimme kuitenkin yksimielisesti muuttaa suunnitelmaa ja suunnata heti seuraavana aamuna bussilla Caribian puoleiselle rannikolle (Caribbean coast). Päätös oli oikein muy bien sillä nyt aletaan lähennellä paratiisia! Kuuman kostea ilmasto, vaaleaa hienoa hiekkaa, sademetsää ja lähes täydellisiä aaltoja surffauksen opetteluun. Asetuttiin asumaan Puerto Viejo nimiseen kylään, joka on turistikylä Caribian rannikon eteläpäässä lähellä Panaman rajaa. Semi turistifiiliksestä huolimatta ihan mukiin menevän kylästä tekee se, että kylän toimintaa pyörittää pitkälti paikalliset ja täällä on aidon tuntuinen meininki. Suuria hotelleja, 7eleveneitä tai mäkkäreitä täällä ei todellakaan näy vaan sen sijaan pieniä ravintoloita, lähikauppoja, hostelleita ja joitain aktiviteettien tarjoajia. Katukauppiaita ja erilaisten palvelujen ”tyrkyttäjiäkin” täältä löytyy, mutta toisin kuin esimerkiksi aiempien kokemustemme mukaan Intiassa tai Thaimaassa kukaan ei käy kiinni ja yksi kohtelias ”no gracias” riittää siihen että viesti menee perille. Meininki täällä on erittäin letkeä ja askel vähintään puolta hitaampi kuin hektisillä hesalaisilla. Caribian Costa Ricalaisilla on kokonaan oma kulttuurinsa jossa kohtaa Espanjanjalaisten siirtolaisten sekä vuosisatoja sitten Afrikasta ja Jamaicalta Väli-Amerikkaan orjiksi tuotujen kulttuurit. Prosentuaalisesti tummaihoisia näkyykin Caribian puolella katukuvassa esim. San Josen aluetta huomattavasti enemmän.

Tänään käytiin nappaamassa heti aamutuimaan parit aallot (ja pesukoneet). Nyt ukostaa ja sataa joten hyvä kirjotella blogia ja ottaa lungia...paratiisissa kaikki hyvin!

Caleb antoi neuvoja Costa Rican suhteen. Kaveri löysi meidät Couchsurfingin kautta.

Matkaan!

Suomessa käytiin vielä 10.9 aamulla hoitamassa viimeiset hommat Jamoskin suhteen selväksi kirjanpitäjän kanssa Nurmijärvellä ja päivällä lähdettiin liikkumaan kohti Costa Ricaa. Maailmalle lähdettiin 2h välein eri lennoilla, sillä Veera sai opiskelija-alennuksen Finnairin suorista lennoista ja mulle se olisi ollut superkallis, joten itse lensin Islannin kautta New Yorkiin. Siellä tavattiin maanantain klo 18 aikaan päivällä. Seuraava lento oli yhteinen ja se oli lähdössä klo 04:30 ma-ti yöllä, joten lähdettiin käymään NYKin kylillä tuhlaamassa aikaa.

Oli jotenkin hieman outoa ajella metrolla NYKin yössä ja käppäillä kaduilla, kun siellä ei tuntunut juuri ketään muita olevan liikenteessä. Olimme siis Nykissä 10.9-11.9 yöllä ja 11.9 on muistopäivä 2001 tapahtuneille hässäköille. Käytiin WTC:n lähistöllä oluilla ja porukkaan lyöttäytyi n. 60v erittäin mukava hiihdon- / biljardinopettaja Nebraskasta, joka pienen juttelun jälkeen kertoi tulevansa joka vuosi käymään NYKissä muistamassa tytärtään, joka oli traagisella hetkellä 11.9.2001 töissä WTC:n 54. kerroksessa.. Mies tarjosi oluet ja hetkeä myöhemmin hävisi pimeään yöhön.

Sitten NYKistä lennettiin San Salvadoriin (6h) ja sieltä Costa Ricaan n. 2h. Eli karkeasti 30h päästä Suomesta poistumisesta saavuimme hieman väsynein silmin Costa Rican pääkaupunkiin San Joseen paikallista aikaa klo 10 tiistai-aamuna 11.9.2012. Oltiin varattu jo kaupungin halvin hostelli (6,5€/yö) etukäteen ja hostellin porukka tuli myös hakemaan meitä kentältä. San Josessa satoi kaatamalla vettä ja Veeran rinkka jäi johonkin New Yorkin ja San Josen välille, joten päästiin hostelliin kevyin kantamuksin mutta hieman painavin mielin. Hostellissa otettiin pienet päiväunet (Jape 6h ja Veera 18h) ja seuraavana aamuna lähdettiin tutkimaan San Josea.