Aktiviteetti-Ekit Monteverdessä

Koska Manuel Antoniolla ei suurista odotuksista huolimatta ollut meille juuri mitään annettavaa, päätimme liikkua heti sunnuntaina eteenpäin kohti Monteverdeä.

Monteverde on kylä Costa Rican sisämaassa, vuorilla (Northwestern Costa Rica). Mahtavan vuoristoisen luontonsa ansiosta se tarjoaa otollisen alustan lukuisille erilaisille aktiviteeteille ja siitä onkin muodostunut oikein ekstreme-ekien paratiisi. Mm. kuuluisa Canopy-tour (lisää Conopystä alempana) on saanut alkunsa Monteverdessä.

Niin kun kuvitella saattaa kylä on rakennettu pitkälti palvelemaan turisteja ja pieneen kylänpahaiseen mahtuukin uskomaton määrä hotelleja, hostelleja, ravintoloita, baareja ja tottakai retkenjärjestäjiä joilla kaikilla on ”the best tours with the best price”. Alusta asti ”to do in Costa Rica -listaltamme” löytyi aktiviteettaja joista kolme on parhaimmillaan juuri Monteverdessä, joten siitä syystä grandehazlemeiningistä huolimatta halusimme mekin ehdottomasti pakkautua Monteverdeen. Päätimme kuitenkin olla supertehokkaita ja vetästä kaikki aktiviteetit yhtenä päivänä sillä muuten hengailu kylässä ei juuri napannut meistä kumpaakaan.

Päivästä muodostui melkoin aktiviteettipläjäys seuraavalla ohjelmalla: päivä alkoi adrenaliinitasoja nostattavalla Canopy-tourilla (Jape kertoo enemmän), jatkui iisimmällä tutustumiskierroksella kahvin- ja suklaantuotantoon ja päättyi jännittävään night walkiin vuoristoisessa viidakossa. Molemmat joutuivat päivän aikana kasvotusten pahimpien pelkojensa kanssa..

Canopy tour / 2,5h / 40 dollaria

Canopy tarkoittaa vapaasti suomennettuna puiden latvustoa ja Canopy Tour puolestaan tarkoittaa vaijerirataa, jossa pääsee liikkumaan puusta toiseen pitkiä välimatkoja. Kävimme tekemässä omat vaijerikiikkumme Monteverdessä, koska sieltä koko homma on ainakin Costa Rican osalta lähtöisin ja sieltä löytyy maan suurimmat vaijeriradat. Extreme Canopy Tours – järjestää 2,5h vaijerisessioita, johon sisältyy kuljetukset 15 eripituista vaijerirataa ympäri vuoria ja tarzan keinu ja vielä 1km mittainen rata, jossa mennään Superman asennossa 500m korkeudessa, vain selästä vaijeriin kiinnitettynä. Hommaa on hieman vaikea selittää, joten parempi vain laittaa pari kuvaa ja myöhemmin video kehiin. Sen voi kuitenkin sanoa, että suosittelen hommaa kaikille, joilla ei ole pahaa korkeanpaikan kammoa. Tämä oli aikakin Japen mielestä Costa Rican hauskin ja paras ohjattu retki.

Pelottaa...

Ei pelota!

Pelottaa!!

SUPERGIRL!

Don Juan Coffee tour / 2h / 19 dollaria

Monteverden sateisilla vuorenrinteillä kasvatetaan paljon kahvimarjoja ja iltapäivällä suuntasimme Don Juan -nimiselle pienelle tilalle tutustumaan kahvintuotantoon. Pienestä koostaan huolimatta Costa Rica on yksi maailman merkittävimmistä kahvintuottajamaista ja oli mielenkiintoista päästä näkemään lähietäisyydeltä mistä se oma aamukahvi oikein pöytään tupsahtaa.

Tutustumiskierroksen aikana ei varsinaisesti selvinnyt millaisten vaiheiden kautta kahvimarjoista on aikoinaan keksitty valmistaa kahvia niin kuin sitä tänä päivänä valmistetaan, mutta sen verran pystyi kuitenkin päättelemään, että jollain on ollut hitsisti liikaa aikaa, että se joku on keksinyt jalostaa makeat kahvimarjat mystiseksi kahvijuomaksi! Marjat kasvavat pensaissa ja jotta pensaat tuottavat marjoja, ne tarvitsevat paljon vettä. Sateen määrässä piilee myös syy kahvinhinnan vaihteluun ympäri maailmaa. Pensaat tuottavat parhaiten sateisilla alueilla, sadekauden aikaan, mutta jos vettä sataa liian rankasti, punaisen kuoren sisällä olevat liukkaat kahvipavut luiskahtelevat ulos kuoristaan ja koko sato menetetään. Tästä syystä useat kahvimarjojen viljelijät viljelevät myös paria kolmea muuta lajiketta kahvin ohella, jottei sadon menetys johda taloudellisiin vaikeuksiin.

Kypsän kahvimarjan kuori on tummanpunainen ja kun kuoren avaa, sisältä paljastuu kaksi liukaspintaista, valkoista, todella makeanmakuista papua. Ensimmäinen vaihe sadonkorjuun jälkeen onkin marjojen kuoriminen, jonka jälkeen niitä kuivatetaan noin kaksi viikkoa. Kahden viikon jälkeen pavuista kuoritaan pois toinen kuori ja taas kuivataan, tällä kertaa säkeissä noin 3 kuukautta. Tämän jälkeen pavut kuljetetaan ympäri maailmaa, jossa ne sitten paahdetaan kunkin maan asukkaiden suulle sopiviksi. Suomessa suositaan yleisesti vaaleaa paahtoa. Halutun tummaksi paahdetuista pavuista vielä jauhetaan poroa, josta sitten suodatetaan kuumalla vedellä juomaa jolla ei ole enää mitään tekemistä makean kahvimarjan maun kanssa. Mystistä. Kahvia piristyksen toivossa kittaaville kerrottakoot tässä vaiheessa, että jos kahviin lisää maitoa, neutralisoi se kaikki kofeiinin vaikutukset. Yhteen kahvikupilliseen tarvitaan noin 40 marjaa ja marjojen kerääminen on TODELLA hidasta.

Samalla kierroksella tutustuimme myös kaakaopapujen jalostukseen. Sama homma kuin kahvimarjojen kohdalla, henkilökohtaista ihmetystä aiheutti se, että papaijan kokoisen kaakaohedelmän avaa, sisältä paljastuu valkeita suuria papuja, jotka maistuvat todella makealle, mutta ei yhtään kaakaolle. Kaakaopapuja kuivatetaan ja kuoritaan samalla tavalla kuin kahvipapuja, jonka jälkeen pavut saavat tutun suklaan maun. Aito kaakaopavuista valmistettu suklaa on tummaa ja erittäin vahvan makuista. Sveitsiläiset kuitenkin keksivät 1800-luvulla menestyksekkään tavan erottaa kaakaovoin pavusta, jota käytetään runsaasti miedomman makuisen maitosuklaan valmistuksessa. Vaaleaan suklaaseen käytetään ainoastaan kaakaovoita eikä lainkaan itse papuja ja siitä syystä kierroksen vetäjä oli vakaasti sitä mieltä, että vaalealla suklaalla ei ole enää mitään tekemistä suklaan kanssa sanan varsinaisessa merkityksessä..

Kierroksen parasta antia oli tottakai se, että kaikkea sai maistella. Erilaisia suklaita, suklaalla päällystettyjä hedelmiä (erityisesti makea ananas + sulatettu tummasuklaa oli jäätävän hyvä yhdistelmä!) ja erilaisia kahvipaahtoja. Kaikesta huolimatta maailman ykköskahvimestoillakaan, jossa ihmiset ovat tyyliin myyneet sielunsa kahville Jape ei taipunut juomaan edes kohteliaisuus tilkkaa kahvia vaan toteaa pokkana oppaan intohimoisen, kahden tunnin presentaation jälkeen ”Actually I don't drink coffee”...

Soldier, eli sotamies - tästä kahvi saa alkunsa

Kupilliseen kahvita tarvitaan 40 kahvimarjaa

Kuivattuja kaakaopapuja muutaman suklaapalan verran

Herkun lähde

100 % suklaata (ei ollut hyvää)

Night walk / 28 dollaria

Illan viimeinen ohjelmanumero oli valitettavasti hieman pettymys. Tarkoitus oli mennä oppaan johdolla metsään taskulamppujen kanssa ja bongata yöllä liikuskelevia eläimiä. Mielessämme olimme kuvitelleet, että metsä kuhisee eläimiä niin, että niihin tyyliin kompastuu, mutta toisin oli. Kahden ja puolen tunnin aikana näimme suurimmaksi osaksi hyönteisiä, muutaman slothin, pari vihreää käärmettä ja jättimäisen hämiksen. Opas kertoi vetäneensä samaa retkeä viimeiset 10 vuotta miltei joka ilta, joten kokemusta bongailusta kaverilla toki oli. Siitä huolimatta välillä ihmetystä aiheutti se, että painelimme metsässä hirmuista kyytiä ja silti opas pystyi salamana bongaamaan jostain aivan mystisestä paikasta jonkun otuksen. Pohdimme Etelä-Amerikkalaisen Markin kanssa oliko retken takana jokin salajuoni; syötetäänkö eläimiä niin, että ne tulevat joka ilta samaan paikkaan vai oliko ne sittenkin made in China? Tiedä häntä, haluamme kuitenkin vakasti uskoa siihen, että opas vain osasi hommansa. Kaksi jättimäistä, kirkkaan vihreää käärmestä oli kuitenkin Japelle hyvää siedätyshoitoa emmekä kuulleet pikkutytön kirkumista öisessä viidakossa.

Kuulemma käyttää syanidia vastustajien nujertamiseen

Japen kämmenen kokoinen tarantella

Tämän pureman jälkeen on 2h aikaa päästä sairaalaan,

jos meinaa pysyä hengissä

Vain päivää myöhemmin olimme taas nenätysten käärmeksen kanssa, tällä kertaa ilman opasta ja ypöyksin viidakossa, tulivuoren huipulla. Jape bongaa tummanruskean, noin metrin mittaisen käärmeen juuri kun on astumaisillaan sen päälle. Ihmettelen kun Jape ryntää jäätävän pelokas ilme kasvoilla rinnettä alas. Tiedän heti mistä on kyse, mutta erittäin suureksi yllätyksekseni tapahtumaa ei seuraa kirkuminen eikä panikointi. Jäätävän inhoreaktion jälkeen Jape etsii kättäpidempää ja kapuaa takaisin arvioimaan tilanteen. Käärmettä ei voi ohittaa silla se makaa täydessä mitassa keskellä polkua ja koska olemme vuorella, kolmen kilometrin päässä kylästä, emme halua ottaa riskiä, että loikkisimme suin päin käärmeksen yli, ettei se vaan pelästy, nosta päätänsä ja näykkää maistiaisia pohkeista. Jape päättää pelästyttää käärmeen hakkaamalla kepillä maata turvallisen välimatkan päästä. Temppu onnistuu, käärme luikertelee maan sisään pakoon ja me luikimme pikavauhtia rinnettä ylös pitäen loppumatkalla silmällä jokaikistä puunjuurta ja oksaa. Hyvä Jape!

Pikavisiitti Manuel Antonioon

Parin viikon Panama turneen jälkeen suuntasimme Santa Catalinasta takaisin Costa Ricaan, tällä kertaa Tyynen Valtameren puoleiselle rannikolle, Manuel Antonioon. Olimme kuulleet ja lukeneet matkaoppaista, että Costa Rican Tyynen Valtameren puoleinen rannikko olisi Karibian rannikkoa hektisempi, mutta jostain syystä mielikuvissamme olimme kuitenkin ajatelleet Manuel Antonion olevan enemmän Puerto Viejon tapainen, Queposta ja Jacoa (kaksi kaupunkia Manuel Antonion yläpuolella) pienempi surffikylä. Mielikuvat romuttuivat kuitenkin välittömästi noin 5km taksimatkan aikana Quepoksesta Manuel Antonioon. Mäkistä rantaviivaa koristavat pääasiassa komeat hotellit, hostellit,ravintolat ja baarit. Selväksi tuli myös se, että Manuel Antonio on yksi nuorten travellereiden biletysmekka. Joka ilta on ladies night, joka tarkoittaa, että leidejä juotetaan ilmaiseksi ja juopuneiden neitosten baariin houkuttelemien kundien maksaessa juomista tuplahintaa..

Saavuimme Manuel Antonioon myöhään perjantai-iltana. Tulomatkalla kylään olimme katsoneet että ompa mukavaa, vähän mäkistä maastoa, jossa olisi hyvä heittää pieni lenkki ja katsella samalla kylän meinikiä. 14 tunnin matkustuksen jälkeen erittäin vuoristoisessa maastossa loppumatkan mäet eivät autokyydissä tuntuneet pahoilta eikä 5km kilometrin matkakaan tuntunut juuri miltään. Niinpä lauantai-iltana muiden muiden sonnustautuessa ykkösiin illan bileitä varten me vedimme tennartit jalkaan ja lähdimme hölkyttelemään auringonlaskuun. Askel tuntui kevyeltä vaikka alla on päivän trekkaus kansallispuistossa. Pääranta on ihmismassasta huolimatta kaunis ja näemme vihdoin auringonlaskun meren taakse, jota Karibian puolella ei ole mahdollista nähdä.

Tulee ensimmäinen ylämäki ja hymyssäsuin juoksemme kilpaa mäen ylös. Saavumme mutkaan johon luulimme mäen päättyvän, mutta huomaamme, että se jatkuukin vielä mutkan jälkeen. ”Jaksaa jaksaa, ei oo paha” -Jape huutaa. Kerään kaikki sisuni ja puuskutan seuraavaan mutkaan huomatakseni, että suunta on edelleen ylös päin. Mäki jatkuu mutka toisensa jälkeen eikä loppua tunnu näkyvän. Hymy hyytyy, Jape työntää minua hanurista kun olen jo luovuttamisen partaalla ja keräämme vuoren valloitusyrityksellämme kaikkien ohikulkijoiden ja ravintoloiden asiakkaiden huomion. Sydän hakkaa niin, että olen varma että se pomppaa rinnasta ulos hetkenä minä hyvänsä. Olemme molemmat yltä päältä hiessä kun puuskutamme mäkeä ylös päin ohikulkijoille vilkutellen. Askel lyhenee, mutta kun kerran juoksemaan lähdettiin niin loppuun asti juostaan. Kummallakaan ei anna ylpeys periksi luovuttaa ja sillä kuuluisalla sisulla pääsemme kuin pääsemmekin ylös saakka. Ihastelemme hetken vanhaan rahtilentokoneen runkoon rakennettua ravintolaa ja hengityksen tasaannuttua lähdemme lönkyttelemään rinnettä alas. Suihkun jälkeen päätämme ottaa hostellin baarissa mojitot lenkin kunniaksi. Välittömästi pöytään istuttuamme Alaskalainen sporttipariskunta kysyy meiltä ”Where are you guys from?” -ööö, Finland. ”We saw you running up to the hill, wow respect”. I quess this is the thing we call sisu koska kunto on päässyt viime aikoina vähän rempalleen..

Kauniiden rantojen ja hyvien surffiaaltojen lisäksi Manuel Antonion ykkös vetonaula on yksi Costa Rican monista kansallispuistoista. Kylä on rakentunut käytännössä kansallispuiston oviaukolle ja palvelemaan yksinomaan turisteja. Koska kylä ei muuten herättänyt meissä suuren suurta kiinnostusta päätämme katsastaa kansallispuiston ja jatkaa matkaa heti seuraavana päivä.

Pääsymaksu kansallispuistoon on ulkomaalaisilta 10 dollaria, joka maksetaan puistoon astuttaessa. Lisäksi mukaan voi palkata oppaan, joka spottaa eläimiä kiikareiden kanssa ja kertoo viidakon kasvillisuudesta. Puistoon on merkattu muutama todella iisi trekki ja joiden varrella on look out pointeja ja vessoja.

Päätämme tutkia puistoa ilman opasta. Jos haluaa nähdä paljon eläimiä oppaan palkkaaminen voi olla ihan hyvä idea. Olemme nähneet kuitenkin matkan aikana jo ihan hyvän valikoiman käikennäköisiä eläimiä joten keskitymme maisemiin ja luontokuvauksen treenaamiseen (tässä vaiheessa voisin häpeäkseni tunnustaa, että hankin reilu vuosi sitten järjestelmäkameran, mutta vasta tällä reissulla ensimmäisen kerran tutustuin syvemmin ohjekirjaan ja siihen miten kameraan oikeastaan käytetään. Toivoa sopii, että jossain vaiheessa alkaa tulla parempia kuvia..).

Tunnelmaa puistossa latisti ehkä vähän se, että se oli low seasonista huolimatta aivan tupaten täynnä eritytisesti amerikkalaisia turistilaumoja. Joka kerta kun joku onneton apina sattui pistämään päänsä ulos oksien katveesta, ympärillä oli välittömästi noin 40 turistia kameran kanssa. Katselemme touhua ja mietimme mahtaako puisto ja sen elämet kärsiä moisista turistilaumoista (johon itsekkin kuuluimme). Costa Ricassa kaikista eniten luonnonsuojelualueita maailmassa suhteutettuna pinta-alaan, josta Manuel Antonion kansallispuistosta turisteille rajattu alue on vain murto-osa. Tulemme pähkäilyissämme siihen tulokseen, että ehkä se on kuitenkin hyvä asia, että puistoista pienet alueet on rajattu turisteille ja muut alueet pysyvät sitten koskemattomina. Pääsymaksuista käytetään (ainakin kuulemamme mukaan) puistojen suojelemiseen ja tutkimuksiin joita tehdään säännöllisesti esimerkiksi siitä kuinka turismi vaikuttaa viidakkoihin. Manuel Antoniossa on lähiaikoina rajattu kuinka paljon kävijöitä puistoon otetaan päivittäin ja maanantasin puisto on kokonaan suljettu turisteilta.

Koska matkamme Väli-Amerikassa alkaa lähestyä loppusuoraa emme anna Tyynen-Valtameren rannikolle enää toista mahdollisuutta vaan suuntaamme suunnuntaina kohti sisämaata, ekstreme-ekien paratiisia, Monteverdeä.

Manuel Antonio Beach

Siilipuu

Valkonaama-apina

Kämmenen kokoinen perhonen

Bussilla matkustaminen Väli-Amerikassa

Reilun kuukauden kokemuksemme pohjaten paikallisbusseilla liikkuminen paikasta toiseen on ainakin Costa Ricassa ja Panamssa mielestämme erittäin helppoa, mielyttävää ja edullista. Santa Catalinan surffiviikon jälkeen vetäsimme reissun tähän saakka pisimmän rupeaman Santa Catalinasta, Panamasta Manuel Antonioon, Costa Ricaan. Matkan taittamiseen tarvittiin 5 bussia ja 2 taksia, rahaa kului yhteensä 38,25 dollaria (30,60 euroa) ja aikaa matkaan kului vaihtoineen n. 14 tuntia

Santa Catalinasta bussi Sonaan 2h / 4,65 dollaria. Sonasta bussi Santiagoon 40min / 2,10 dollaria. Santiagosta bussi Davidiin 3h / 9 dollaria. Davidista bussi rajalle 1h / 3 dollaria. Rajalta taksi Neilyyn 20min / 6 dollaria per pers. Neilystä bussi Quepokseen 5h / 12 dollaria (tosin epäilemme että meille myyttin liput San Joseen saakka, kannattaa olla tarkkana kun ostaa lippua). Quepoksesta taksi Manuel Antonioon 15min / 1,5 dollaria per pers.

Panaman puolella vaihdot sujuivat erittäin helposti ja ripeästi. Bussit ilmeisesti odottavat muualta tulevia bussiyhteyksiä, jotta matkustajat pääsevät tarvittaessa jatkamaan matkaa suoraan. Kun bussita astuu ulos, joku tulee kysymään minne matka ja ohjaavat oikeaan bussiin. Costa Ricassa oikea bussi selviää kysymällä, paikalliset neuvovat mielellään ja vaikkei kieltä osaisikaan, yleensä riittää kun lausuu paikan nimen mihin on matkalla ja näyttää ihmettelevää ilmettä. Bussimatkan filosofia on se, että ”kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on” joten kun istumapaikat on täytetty, bussiin myydään seisoma/lattiapaikkoja. Liput pitkänmatkanbusseihin ostetaan terminaalien lippuluukulta ja paikallisbusseihin bussista joko bussiin astuttaessa tai sieltä poistuttaessa. Varaa pientä rahaa. Lippuja aletaan myymään luukuilta yleensä tuntia ennen bussin lähtöä, high seasonilla kannattaa lippu käydä lunastamassa hyvissä ajoin, jotta mahtuu ovien sisäpuolelle.

Pitkänmatkanbusseihin kannattaa varata lämmintä vaatetta, ilmastointeja huudetatetaan täysille, ettei bussit ylikuumene paahtavassa helteessä. Kasseista kannattaa pitää huolta, olemme kuulleet joitain tapauksia jossa pysähdyspaikalla bussiin nousseet snäksi-kauppiaat ovat varastaneet reppuja huomaamatta ylähyllyiltä. Snäksikauppiaiden lisäksi pitkänmatkan bussit tekevät ylensä kerran pari vessa/safkaamisstopin. Vessoja busseissa EI ole, joten vinkkivitosena ei kannata juoda kamalasti ennen bussimatkoja, nim. ikäviä kokemuksia pissahädässä matkustamisesta kuoppaisella vuoristotiellä.

JarmoLaine Toursin matkassa tulivuorilla

JarmoLaine Tours esittää: Cerro Chato

Coiba - pahoinvointia ja 5 sekuntia valashaista

Coiba on Väli-Amerikan suurin saari, joka sai alkunsa 12000 – 18000 vuotta sitten, kun se meren kohotessa erosi Panamasta. Sen jälkeen saari jäi koskemattomaksi alueeksi ja sinne jäi eläimistöä ja kasvillisuutta, jotka myöhemmin katosivat mantereelta. Saarella asui 1560-luvulle asti alkuperäisasukkaita, kunnes Espanjalaiset saapuivat mestoille isoine laivoineen ja pakottivat heidät orjikseen. Vuonna 1919 saarelle perustettiin vankila, joka oli toiminnassa vuoteen 2004 asti. Saari sopi vankienhoitoon hyvin, sillä mantereelle on noin 20km matka ja saarta ympäröi myös ihmisenlihaan tykästyneet hailajit, kuten tiikerihai. Vankila oli erittäin pelätty paikka, sillä se oli tunnettu huonoista oloistaan, kidutuksesta ja poliittisista murhista. (Wikipedia 19.10.2012)

Nykyään saarella ei enää ole vankilatoimintaa, vaan ainoa toiminnassa oleva laitos on pieni metsänvartioiden maja. Santa Catalinasta järjestetään matkoja saaren ympäristöön, mutta itse saareen ei pääse juurikaan tutustumaan, sillä suurin osa siitä on läpikulkematonta viidakkoa ja sieltä löytyy edelleen tutkimatonta maastoa, eläimiä ja kasveja. Myös saaren ympäristön merialueet ovat erittäin rikkaat ja edelleen suurelta osin tutkimattomat. Tutkija Rachel Collin totesi muutama vuosi sitten ”On vaikea uskoa, että lyhyellä snorklausdippauksella näkyneistä eläimistä puolet on tuntemattomia tieteelle, vaikka ollaan näin lähellä USA:ta”. Coibasta tehtiin kansallispuisto vuonna 1992 ja Unesco julisti sen yhdeksi maailman perintökohteeksi vuonna 2005. (Wikipedia 19.10.2012)

Näiden faktojen ja saaren mystisyyden perusteella halusimme ehdottomasti tutustua Coibaan. Päätimme pitää breikkiä surffauksesta Santa Catalinassa ja varasimme päiväväretken mestoille. Saaren ympäristöön pääsee sukeltamaan (n. 150USD / 3 tankkia) tai snorklaamaan (n. 50 USD / 3 snorklauspaikkaa). Itse olen PADI OWD -kortin haltija, mutta tällä kertaa halusin lähteä Veeran seuraksi snorklaamaan. Kasilta aamulla saavuimme sukellusfirman toimistolle, josta kamat saatuamme lähdimme veneellä kohti mystistä saarta ja sen ympäristöä. Noin 45min ajon päätteeksi saavuimme ensimmäisellä sukellus / snorklauspaikalle. Melko nopeasti huomasimme, että koko retki oli suunniteltu sukeltamista varten ja siitä johtuen me snorklaajat jouduimme odottamaan kovassa merenkäynnissä vene paikoillaan n. 20min, että kuusi sukeltajaa saivat itsensä säädettyä mereen. Veneen heiluessa holtittomasti aallokossa paikallaan, aloimme molemmat oirehtia hiljaa kimppuun hyökkäävästä meripahoinvoinnista. Kun sukeltajat olivat meressä, hyppäsimme snorkausoppaan kanssa samasta kohdasta mereen. Aallokko oli kova ja myös virtaus oli todella vahva. Ensimmäisellä snorkauksella keskityimme lähinnä snorkkelin putken tyhjentelyyn, sekä oppaan perässä pysymiseen kovassa merivirrassa ja näimme ainoastaan muutamia pienehköjä värikkäitä kaloja. Meripahoinvointi voimistui Veeralla meressä sen verran, että lopulta sen oli pakko nousta veneeseen heittämään laattaa. Itse nousin samaan aikaan ja totesin, että olimme olleet vedessä huomaamattamme n. 45 minuuttia ja myös sukeltajat tulivat pintaan samoihin aikoihin. Sukeltajat olivat nähneet muutaman riuttahain ja yhden merikilpikonnan.

Merisairaat snorklaajat

Ensimmäisen snorklauksen jälkeen suuntasimme Coiban pääsaarelle metsänvartioiden majalle, jossa pidimme 15min tauon. Kahlasimme veneestä kiinteälle maalle ja menimme ihmettelemään metsänvartioiden majan lähiympäristöä. Pari metsänvartijaa seisoskeli majan takana ja menin katsomaan mitä amigot oikein ihmettelivät. Siellähän oli toinen sisempi ranta ja meriveden tuntumassa rannalla makoili neljämetrinen krokotiili, kymmenen metrin päässä kavereista. Selvisi, että sama villi, meressä elävä krokotiili tulee usein metsänvartioiden majan lähistölle hengailemaan ja se oli nimetty Tito:ksi. Nyt Tito oli tullut esittäytymään ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen, olimme siis onnekkaita, että näimme kaverin. Ranta näytti oivalliselta snorklauspaikalta, sillä vesi oli kirkasta ja täysin tyyni. Tarkemmin katsottuna rannalla oli kyltti, joka kertoi rannan kuuluvan Titolle. Harmi vain, että merisairauksamme noustessa nopeasti kiinteälle maalle, kamera jäi veneeseen.

Metsänvartioiden majalle rantautuminen

Titon ranta

Tito

Pikku taon jälkeen lähdimme toiselle snorklaukselle, joka oli lähellä Coiban pääsaarta ja vähemmän tyrskyinen alue. Tällä snorklauksella näimme satoja värikkäitä pikkukaloja (alle 50cm) ja muutaman noin metrisen riuttahain. Snorklauksen jälkeen menimme takaisin metsänvartioiden majalle, jossa ohjelmassa oli 45min tauko omien eväiden syöntiä varten. Yksi onnistuneen retken tärkeimmistä komponenteista on ehdottomasti hyvät retkieväät ja tällä kertaa olimme valmistaneen evääksi papu-riisi muhennosta tomaattikastikkeella ja majoneesileipiä kinkulla, juustolla ja kasviksilla. Muut sukeltelijat olivat kateellisia sipsipussiensa kanssa. Ensimmäisen tauon jälkeen Tito oli lähtenyt menemään, joten kuva krokon kanssa jäi ottamatta. Näimme kuitenkin paljon erilaisia lintuja ja muutaman apinan hyppelemässä puissa.

Kolmas sukellus / snorklauspaikka oli käytännössä sama kuin ensimmäinen, mutta virta oli vähentynyt päivän aikana huomattavasti, joten sukeltajat pääsivät nyt paremmille apajille. Kun sukeltajat oli saatu veteen, olimme molemmat taas erittäin pahoinvoivia. Kun tuli meidän vuoro hypätä mereen, Veera sanoi oppaalle ”uno momento”, oksensi kaikki hienot eväämme komeasti laidan yli, pyyhkäisi suupieliä, totesi kylmän viileästi ”vamos!” ja hyppäsi mereen. Heiluvassa veneessä matkapahoinvointi on todella jäätävää ja kun olo on kuin pahimmassa darrassa snorklaus ei juuri sillä hetkellä voisi vähempää kiinnostaa. Yleensä pahaolo kuitenkin helpottaa kun vaan kasaa itsensä ja hyppää veteen. Snorklasimme edestakaisin ison kiven edustaa ja opas käski tähystämään isoja fisuja horisonttiin, eikä niinkään pohjaan. Huomasin kuitenkin yllättäen pohjassa kaksi jättimäistä merikilpikonnaa ja jäimme haltioissamme katselemaan niiden toimintaa ja satumaista liikehdintää pitkäksi toviksi. Kun olimme aikamme ihmetelleet kilppareita, Veera hyppäsi taas takaisin veneeseen, koska snorkkelin läpi ei kuulemma ollut kiva oksentaa. Itse jäin vielä oppaan kanssa snorkailemaan ja spottasimme sukeltajat alapuolellamme n. 8m syvyydessä. Ihmettelin miksi sukeltajat sähläsivät niin pitkään samassa paikassa ja sukelsin GoPron kanssa moikkaamaan heitä. Myöhemmin kuulin, että he olivat nähneet useita kertoja bussin kokoisen valashain ja se oli ohittanut heidät vain 5 sekuntia ennen kuin itse heitin moikkaussukelluksen. Jälkeen päin ajattelin, että olisi ollut mahtavaa nähdä kyseinen otus, mutta todennäköisesti olisin kuitenkin vain nielaissut snorkkelini, jos olisin nähnyt jättimäisen valaan siinä syvyydessä..

Eväistä tuli kalojen ruokaa

Suurilla valtamerillä vain harvoin esiintyvä kalalaji kiiski

Upeinta mitä olen ikinä meressä nähnyt.

Kilpparin pituus lähes metrin!

Kohti sukeltajia

Tämä kuva on GoPron nauhoittama ja olen 99% varma, että

valashai ui yläpuolelta ohi ja peittää auringonvalon.

Sukeltajat hengaavat valashain lähistöllä

Reilun neljän tunnin seikkailun jälkeen oli aika kääntää keula takaisin Santa Catalinaan. Veneestä noustuamme menimme suorinta tietä syömään, sillä Veeralla ei ollut käytännössä enää edes vatsahappoja jäljellä mahassaan. Jäätävästä matkapahoinvoinnista huolimatta jo pelkästään yläfemmat merikilpikonnien kanssa oli kärsimyksen arvoista!

Summa summarum, jos haluat mennä tutustumaan Coibaan, perusretkillä itse saarta ei juurikaan näe, mutta ympäröivät vedet ovat erinomaiset sukellukseen (ei niinkään snorklaukseen). Jos haluaa tutustua nimenomaan itse saareen, pitää hankkia jostain kunnollinen eräopas ja olla yötä metsänvartioiden majalla. Pimeällä en suosittele menemään ulkorakennuksessa sijaitsevaan vessaan, sillä Tito saattaa odotella nurmikolla.. Niin ja jos olet joskus sairastellut matkapahoinvointia, niin ota lääke ennen veneeseen nousua!

Surffiviikko Santa Catalinassa

Panama Cityn kaupunkikierrosten ja maailmankuulun kanavaan tutustumisen jälkeen hyppäsimme aamubussiin ja suuntasimme pikkuruiseen surffi- ja kalastajakylään, Santa Catalinaan. Santa Catalinaan meidät veti kaksi asiaa; paikan kerrottiin olevan Panaman surffin mekka, Tyynen valtameren merivirtojen kasvattamien, vuodenajasta riippumattomien aaltojen ja syrjäisen sijaintinsa vuoksi. Tämän lisäksi Santa Catalinasta pääsee n. 2 tunnissa veneellä Coiba -nimiselle, todella mystiselle saarelle, joka on niin sanottu Panaman Galábagos. Saari on julistettu yhdeksi Unescon maailmanperintökohteeksi. Coibasta lisää myöhemmässä kirjoituksessa.

Santa Catalina sijaitsee Panamassa, Tyynen valtameren puolella ja sinne pääsee helpohkosti Panama Citystä. Ota ensin bussi Soná:an (5h / 9,5 USD) ja sieltä pieni paikallisbussi Santa Catalinaan (1,5h / 4,65 USD). Kannattaa lähteä ajoissa Panama Citystä, sillä Soná:sta lähtee vain 3 bussia päivittäin Santa Catalinaan.

Saavuimme Santa Catalinaan torstaina 4. lokakuuta, kolmelta iltapäivällä ja hyväksi käytännöksi muodostuneen tavan mukaan, kamojen roudaamisen minimoimiseksi, otimme ensimmäiseksi yöksi lähimmän halvan hostellin (Rolo's 10 USD yö / henkilö) ja lähdimme katsastamaan alueen tarjontaa. Itse kylä on todella pieni ja keskusta koostuu paikallisten kalastajaperheiden asutuksista, muutamasta ravintolasta, hostellista, sukellus- ja snorklausoppaiden toimistoista ja yhdestä pienestä kaupasta. Keskustan katu päättyy hiekkarantaan (Playa Santa Catalina), jossa kylän pikkupojat treenailevat surffausta ja kalastajat tutkivat päivän saalistaan. Keskustasta (lue: kaupalta ja kylän ainoasta risteyksestä) lähtee tie, jota seuraamalla löysimme lisää hostelleja. Noin 20 min kävelyn jälkeen tie päättyi jokeen, jonka jälkeen avautui suurempi hiekkapohjainen surffiranta (Playa Estero). Kävelymatkan varrelta löysimme kaikin puolin paremman hostellin (Surfside Inn 32 USD / yö kahdelta omassa huoneessa) ja päätimme siirtyä seuraavana aamuna sinne.

Hostelli Rolo's vuokraa alueen halvimmat mutta OK-kuntoiset surffilaudat (10 USD / päivä ja 50 USD viikko) ja vuokrasin sieltä viikoksi NSP:n 7'6” funboardin.

Surfside Inn -hostelli sijaitsee meren äärellä ja suoraan alueen kuuluisimman surffiaallon, Punta Santa Catalinan yläpuolella. Hostellin nurmikolta voi kävellä suoraan mereen, josta lähtee kanava terävän kivikon yllä rikkoutuvan aallon juurelle. Vuoroveden vaihtelu on täällä käsittämättömän suurta ja merenpinnan korkeus vaihtelee päivittäin n. 3,5 metriä! Kokeneemman surffaajan aikataulun määrittelee hyvin pitkälti vuorovesi, kun useat paikat on surffattavissa vain kun vuorovesi on korkeimmillaan ja pari tuntia sitä ennen ja jälkeen. Ollessani vielä aloittelija, voin huokaista helpotuksesta, sillä hiekkapohjalle muodostuvat aallot ovat sen sijaan surffattavissa koko päivän, tosin aallot ovat sielläkin parhaimmillaan vuoroveden puolivälistä korkeimpaan kohtaan.

Surfside Inn

Ehkä maailman pienin Lizardos huoneessamme (Surfside Inn)

Perjantaina iltapäivällä pääsin ensimmäisen kerran Tyynen valtameren aaltoihin ja taas miestä vietiin kuin halpaa makkaraa. Parin tunnin session jälkeen totean saaneeni kiinni nolla kunnollista aaltoa ja nenäontelot oli hiekkapesty suolavedellä moneen kertaan. Vaikka tämäkin surffisessio antoi vain märkiä pyyhkeitä, innostus lajia kohtaan vain kasvaa ja päätän tulla seuraavana aamuna seiskalta apajille, vuoroveden ollessa korkeimmillaan!

Lauataiaamuna kello soi seiskalta ja ulkona sataa vettä. Meinaan siirtää herätystä tunnilla, mutta Veera kääntää kylkeä ja toteaa: ”Ausseissa surffileirillä lähdettiin aina aamulla mereen, satoi tai paistoi”. Nousen nöyrästi ylös, heitän paistetut munat paahtoleivän kera huiviin, pakkaan muovipussiin vettä sekä pussin pähkinöitä ja lähden lauta kainalossa vesisateeseen. Viiden minuutin kävelyn jälkeen tulen mereen virtaavalle joelle ja huomaan veden muuttuneen vesisateen myötä eilisestä kirkkaasta nyt täysin ruskeaksi. Joki on myös leventynyt eilisestä viidellä metrillä. Kahlaan joen yli polveen saakka yltävässä vedessä ja kuvittelen kuinka krokotiilit nousevat jalkojen vierestä pinnalle hetkenä minä hyvänsä..
Mielikuvituskrokot ohitettuani löydän itseni vesisateesta erittäin sotkuaaltoisen ja joen mudasta ruskeaksi värjäytyneen meren ääreltä. Heitän muovipussin rannalle ja istun hiekalla ihmettelemään miksi kukaan muu ei ole vielä tullut lauantaiaamun aalloille, onhan Santa Catalinassa sentään kolmisensataa paikallisasukasta ja turistejakin hostelleiden määrästä pääteltynä keskimäärin lähes saman verran...? Mielessäni pyörii kysymyksiä: ”onkohan merivirrat tänään erityisen kovat ja kukaan ei uskalla lähteä kokeilemaan, tuleekohan hait lähemmäs rantaa saalistamaan pilvisellä ja sateisella säällä, eksyyköhän krokotiilit joesta mereen kun merivesi on värjäytynyt ruskeaksi (kuten Costa Ricassa ainakin Lonely Planetin mukaan)”... Totean kuitenkin olevani ainoa hölmö tuosta kuudensadan joukosta, joka on valmis lähtemään tällä kelillä ja näin aikaisin mutaisiin aaltoihin harrastamaan ja päätän käydä rannalla lenkillä ja katsella miten meri tänään käyttäytyy.

Joki piti ylittää kun halusi Playa Esterolle

Tunnin päästä paikalle ilmestyy laudan kanssa arviolta 40v nainen ja kysyy olenko jo ollut surffaamassa. Vastaan etten ole vielä ollut ja toteamme yhteen ääneen ettei keli ja aallokko oikein suosi. Hän on tullut Hollannista ja aikoo olla Santa Catalinassa vain pari päivää, joten kaikki aika on käytettävä hyödyksi ja niinpä suuntaamme aaltoihin. Meressä vesisade ei juurikaan haittaa ja kun melomme mutavyöhykkeen ohi, aallotkin alkavat näyttää paremmilta. Myöhemmin aamupäivällä porukkaan liittyy vielä muita turisteja, joilla on vain pari päivää aikaa käydä surffaamassa, vesisade lakkaa ja puolitoistametriset aallot alkavat rikkoutumaan tasaisemmin. Saan aamupäivän aikana kiinni useita jo rikkoutuneita aaltoja ja aamupäivän session kruunaa täydellisellä hetkellä kopattu aalto.

Meri ja taivas antoi ymmärtää "älä tule tänne"

mentiin silti (Jape ja Simon from Colorado)

Olen käynyt nyt kuutena päivänä Playa Esterolla joka aamu ja iltapäivä treenaamassa kelistä riippumatta. Maanantaina oli suurimmat aallot (6 jalkaa eli vähän alle 2m) ja silloin beachbreakilla aallot alkoivat rikkoutumaan kerralla koko matkalta (closing out). Kun sattui sopivasti setin tielle niin vaihtoehtona oli joko jäädä muutaman kuution vesimassan alle tai jättää lauta ja sukeltaa aallon läpi. Samana päivänä rannan paluuvirta merelle päin oli aika kova jonka seurauksena ajauduimme Coloradolaisen hiihdonopettajan kanssa 200m ulapalle. Meloimme kymmenisen minuuttia takaisin vastavirtaan, kun ei tajuttu amatööreinä lähteä kiertämään virtausta. Kaikesta hurjuuksista huolimatta muistuttaisin vanhempia että homma on ollut aina kuitenkin hyvin pitkälti hyvin hanskassa!

Tänään torstaina oli ensimmäinen päivä koko viikon aikana jolloin keli oli oikeasti kohdallaan. Taivas oli pilvetön ja aallot rikkoutuivat hiukan yli metrisinä todella pehmeästi. Myös Veera oli tänään koko päivän aalloissa ja saatiin myös mahtavaa GoPro pätkää sen menosta. Usean peräkkäisen päivän treenaus haastavissa olosuhteissa auttoi todella paljon. Kun tänään kelin ollessa kohdillaan kiisi laudalla veden pintaa pitkin ja pystyi koskettamaan vieressään vielä rikkoutumatonta aaltoa, joutui viimeistään toteamaan: ”kannatti lähteä”..

Veera ottaa vauhtia

Vaahtopäitä

Käytiin myös tutustumassa päivän verran Coibaan mutta tuo retki vaatii oman kirjoituksen..

Panama City

Vajaan kolmen viikon rantalomailun jälkeen päätimme tehdä vaihteeksi sukelluksen suurkaupungin sykkeeseen.

Bocas del Torosta voi ostaa vene-bussilippupaketin suoraan Panama Cityyn hintaan 33 dollaria. Bussit ovat yleensä täynnä, joten lippu kannattaa lunastaa pari-kolme päivää ennen aiottua matkustuspäivää. Vene vie saarelta ensin Changuinolaan (lähtee klo 17:00), josta on järjestetty taksikyyti bussiasemalle (kuuluu hintaan). Changuinolasta matka jatkuu yöbussilla Panama Cityyn n. klo 18:30, perillä n. 4:00 yöllä. Bussiterminaalista pääsee jatkamaan matkaa majapaikkaan helposti taksilla. Taksi Casco Viejoon maksoi neljältä henkilöltä 8 dollaria.

Panaman Cityä kutsutaan Väli-Amerikan pääkaupungiksi ja yömaisemaa valaisevat korkeimmillaan 200:aan metriin kohoavat pilvenpiirtäjät. Vajaan miljoonan asukkaan metropolissa ehdoton ykkösnähtävyys on massiivinen Panaman kanava ja sen lisäksi colonian aikanen vanha kaupunginosa Casco Viejo. Muuten kaupungissa ei ravintoloiden ja yöelämän lisäksi ole juurikaan erikoista nähtävää tai tehtävää ja useille turisteille Panama City onkin suosittu shoppailukohde. Suurissa ostoskeskuksissa hinnat näyttivät nopealla vilkaisulla lähentelevän Euroopan hintoja, paikallisten suosimissa ”ostoskeskuksissa” esimerkiksi Casco Viejossa hinnat ovat sen sijaan huokeammat. Guccia tai Louis Vuittonia on näiltä mestoilta turha lähteä metsästämään, mutta sen sijaan esimerkiski paikallisia käsitöitä ja herkkuja on tarjolla runsaasti.

Itse päädyimme viettämään Panama Cityssä kaksi päivää, joka oli mielestämme erittäin riittävä. Ensimmäienä päivänä kävimme kääntymässä ostoskeskuksessa ydinkeskustassa, tutustuimme Casco Viejoon ja eksyimme strippibaariin. Panama Cityssä kävijöitä kehoitan ehdottomasti käymään vanhassa kaupungissa. Kapeita katuja reunustavat kauniit colonianaikaiset värikkäät rakennukset, joita entisöidään parhaillaan uuteen loistoon. Niemen päässä on pieni ”torialue”, jossa alkuperäsinaiset (Indigenous people) myy käsitöitään joita on mukava katsella vaikkei mitään ostaisikaan.

Edessä vanha kaupunki, taustalla "uusi" kaupunki.

Casco Viejo

Nyt kun kaikkien lukioiden mielenkiinto jumittui kuitenkin vanhan kaupungin sijaan mainittuun strippibaariin niin kirjoitetaan nyt sitten siitäkin muutama sana. Monien muiden suurkaupunkien tavoin jos haluaa lähteä tarkastamaan paikallista yöelämää, järkevintä on ottaa ennakkoon selville minne kannattaa mennä. Baarit eivät tule Teneriffan tavoin kadulle vaan sisäänkäynnit ovat yleensä todella mystisissä paikoissa. Noh, yhtenä iltana muutaman viinitölkin ja rommikolan johdattelemina meillä kuitenkin alkoi tanssijalkaa vipattaa ja päätimme lähteä päämäärättömästi etsimään hyvää menomestaa yhdessä Aylan ja Jochenin kanssa. Puolen tunnin harhailun jälkeen saavuimme erään baarin eteen, jossa nauruaan pidätelevä poliisi alkoi kannustaa meitä menemään sisään muuan kuppilaan. ”Naiset ilmaiseksi ja miehet maksaa 3 dollaria” ja vielä tässäkään vaiheessa ei lamppu syttynyt. Paikallisten ilotyttöjen ja latino-lipposten joukossa minä ja Ayla tunnuttiin olevan suurempi nähtävyys (oltiin ainoat naispuoliset asiakkaat tanssijoiden ja ilotyttöjen lisäksi) kun tytöt lavalla. Päätimme ottaa ilon irti poikien kuudesta dollarista, otimme erittäin topakat rommicolat (colaa värinä), mutta harmiksemme emme nähneet yhtään kunnon showta, koska tytöt olivat juuri siirtyneet tauolle. Voitte vaan kuvitella paikallisten hirnumisen määrää kun astuimme baarista ulos.. Tarinan opetus: know where you're going.

Toisena päivänä oli vuorossa Panaman kanava.

Kanavalle pääsee taksilla, n. 20 min / 8-10 dollaria per suunta neljältä henkilöltä. Pääsymaksu tasanteelle, josta on hyvät näkymät kahdelle lukolle 5 (opiskelijat, täytyy esittää kortti, suomalainen kortti kelpasi) / 8 dollaria (normilippu). Samalla pääsee näkemään 3D esittelypätkän kanavan historiasta (n. 15 min). Ovet aukeaa aamulla klo 9:00 ja mestoilla kannattaa olla hyvissä ajoin sillä suurimmat laivat tulevat heti yhdeksältä.

Kanavasta voisi kertoa romaanin verran mielenkiintoisia faktoja, mutta tyydyn tässä kohtaa vain toteamaan, että oli mielenkiintoista seurata kun jättimäiset laivat ujuttautuvat sille juuri mitoitettuun lukkoon kahden turvaveneen saattelemina. Suurin osa maailman laivoista rakennetaan juuri Panaman kanavan mittojen mukaan. Alunperin jenkkien aloittaman kanavanrakennus on valmistuttuaan tuonut ja tuo edelleen Panamalle vuosittain jättimäiset tulot. Laivoja laskutetaan painon mukaan kanavan läpäisystä. Lonely Planetin mukaan kallein maksu on ollut 375 600 dollaria, jonka kuittasi matkustaja-laiva Norvegian Pearl vuonna 2010. Halvimmalla sen sijaan on päässyt 68 kiloinen Ric Halliburtton kun hän vuonna 1928 läpäisi kanavan uimalla, laskun ollessa 0,36 dollaria. Aikaa kanavan läpi uimiseen kaverilla kului yhteensä 10 päivää. Keskimäärin kanavan läpäisy rahtialukselle maksaa noin 20 000 dollaria. Parhaillaan kanavaan rakennetaan uutta lukkoa, joka on aiempia isompi.

Into pinkeenä laivoja kattomaan. Ayla & Jochen.

Lukko 1.

Kaverit duunissa.

Illalla kävimme syömässä paikallisessa ravintolassa yhdessä Aylan ja Jochenin kanssa. Löysimme ravintolan netin kautta ja loistavan perinteisen, kolmenruokalajin illallisen viineineen sai vajaalla 20 dollarilla. Riemu oli rajaton kun muistelimme vajaan parin viikon mittaista reissutaivalta nelistään ja innostuimme imitoimaan toistemme äidinkieltä. Illan kruunasi kun löimme vetoa kaupungin korkeimman rakennuksen mitasta ja Ayla mennessä espanjankielentaitoisena tiedustelemaan asiaa vahtimestarilta, ehdotti amigo, että jos emme hiiskuisi kenellekkään, pienellä summalla hän voisi viedä meidät ylös terassille ihastelemaan maisemaa. Valomeri kaupungin yli jatkui kanavalle saakka, jossa pystyi nähdä kanavaan jonottavat laivat. Seuraavana aamuna meillä oli ohjelmassa jatkaa matkaa Santa Catalinaan saksalaisten vielä empiessä mihin he suraavaksi suuntaisivat. Oli siis aika sanoa reissun ensimmäiset hyvästit.

Seinä.

Paras näkymä suihkun ikkunasta.

Kokkikoulussa

Yksi mukavimmista kokemuksista hostelleissa on ollut jokailtainen ”ruokasirkus” kun hostellin asukkaan lipuvat yksitellen houkuttelevan ruuan tuoksun saattelemina heittämään pataan omat budjet gourmeet. Mikäli pitkällä reissulla haluaa pysyä budjetissa safkat on järkevää duunata itse suhteessa useammin kun käydä ulkona syömässä. Jos keittiö on kohtalaisesti varustettu ja se on siisti, ruuanlaitto on myös mukavaa etenkin kun sitä on aikaa tehdä hartaudella kaikessa rauhassa!

Muitten patoihin kurkistelu, tuoksuttelu ja maistelu on enemmän kun sääntö kuin poikkeus ja maistiaisia ja reseptejä (ainakin tyttöjen kesken) vaihdetaan ahkerasti. Tässä kohtaa pitää mainita, että reissua suunnitellessa haaveilin mielessäni ihanista auringon alla kasvatetuista tuoreista kasviksista ja hedelmistä. Yhdessä muiden reissareiden kanssa olemme kuitenkin joutuneet toteamaan kylmän tosiasian, että parhaat, priimakunnossa olevat virheettömöt veget lähtee laivakyydillä myyntiin nirsoille länkkäreille ja täällä supermarketeista ja vihannestoreilta löytyvät vihannekset ovat usein 2 luokkaa. Tuntuu ihan uskomattomalta, että esimerkiksi me Japen kanssa ostetaan miltei poikkeuksetta meidän Vantaan lähi S-Marketista nimenomaan Costa Ricasta tuotuja tuoreita banaaneja, mutta täällä niitä on välillä hankalaa löytää. Valikoimaa kuitenkin laaduissa riittää ja pienistä kauneusvirheistä huolimatta hedelmät vihannekset ovat maukkaita. Vihkoon on kertynyt jo useampi makoisa resepti, joista yhden haluan ehdottomasti jakaa myös blogisivuillemme eksyneille kotikokeille. Kyseessä on perinteinen Karibialainen snäki ja sille kaksi todella iisiä ja maukasta soosia.

Patacones

Keittobanaani on hämmentävä hedelmä (?) sillä se näyttää kuorittuna aivan tavalliselta banaanilta mutta hedelmä on banaanista poiketen kivikova. Raakana keittobanaani ei ole syöntikelpoinen vaan se vaatii aina kypsentämistä. Maku on hyvin perunantapainen ja sitä käytettään täällä yhtä ahkerasti ja samaan tapaan (esim. keitettynä tai muussattuna) kuin meillä perunaa.

• keittobanaania (platano)
• oliiviöljyä
• suolaa

1. Kuori banaani juoksevan haalean veden alla (kuori tahmaa muuten liimamaisella koostumuksellaan kädet ja tahmaa on vaikea pestä pois).

2. Paloittele banaani noin 1cm paksuisiksi viipaleiksi ja paista palat kevyesti pannulla runsaassa öljyssä molemmin puolin niin, että molemmat puolet saavat vähän väriä.

3. Ota palat pois pannulta ja litistä ne yksitellen kahden voipaperin tai pakastepussin välissä esim. kattilaa apuna käyttäen.
4. Paista litistetyt palat uudelleen pannulla runsaassa öljyssä rapeiksi.
5. Tarvittaessa valuta ylimääräinen öljy pois talouspaperin päällä.
6. Ripottele päälle suolaa ja tarjoa maagisten soosien kera.

Cuacamole

• syöntikypsiä avokadoja
• oliiviöljyä
• suolaa
• pippuria
• limen mehua
• runsaasti valkosipulia
• mehukkaita tomaatteja

1. Muussaa avocadot, hienonna valkosipuli ja pilko tomaatit pieniksi. Lisää ainekset avocado-mössöön annetussa järjestyksessä välillä sekoittaen.

Beans pasty

• kidney papuja
• sipulia
• valkosipulia
• punaista paprikaa
• suolaa
• pippuria
• oliiviöljyä

1. Liota papuja yön yli ja keitä kypsiksi ohjeen mukaan.
2. Jäähdytä pavut ja heitä sen jälkeen kaikki ainekset blenderiin. Ohenna mössöä tarvittaessa öljyllä tai vedellä.

Kaikkia aineksia oman maun mukaan. Loistava vaihtoehto perunalastuille ja kermaviilidipille!

Viidakkoseikkailu

Puerto Viejossa tutustuimme hostellissa sakaslaispariskuntaan Aylaan ja Jocheniin. 25-vuotias Ayla oli aloittanut matkansa reilu neljä kuukautta sitten työskentelemällä laboratoriossa ja tekemällä loppututkintoonsa liittyvää tutkimusta banaanintuotannosta. 32-vuotiaan Jochenin matka puolestaan oli alkanut espanjankielikoululla Meksikossa, jonka jälkeen hän oli matkustanut Guatemalan ja San Salvadorin halki Anyan luokse Costa Ricaan. Muutaman yhdessä mojitojen äärellä vietetyn illan jälkeen pariskunta osoittautui hyvin samanhenkiseksi meidän kanssa ja Puerto Viejosta matka Panaman Karibian saarille jatkui nelistään.

Bocas Del Toron kahden pääsaaren Isla Colonin ja Isla Bastimentoksen välillä liikennöi runsaasti vesitakseja kuskista riippuen 2-4 dollarin hintaan. Toisena päivänä päätämme pakata reput ja lähteä tutkimaan Isla Bastimentosta. Saksalaiset olivat lukeneet ennakkoon Lonely Planetista saaren luonnosta ja erityisesti rantaluolista, joissa olisi jännittävää pistäytyä. Jarmo puolestaan oli saanut selville, että toiselta saarelta olisi hyvällä tuurilla mahdollista löytää hyviä aaltoja surffaukseen. Odotusta täynnä pakkaamme reppuun eväitä, totta kai kamerat ja rahaa luolaretkeä ja surffilaudan vuokrausta varten. Niin kuin monen monta kertaa aiemmin, taaskaan pohjatyöstä huolimatta emme todellakaan tienneet minne olimme matkalla.

Päivä alkaa hyvin kun saamme tingittyä vesitaksikyydin 2 dollarin hintaan per peppu. Auringon porottaessa lähdemme kiitämään veneen nokka pystyssä kohti uutta seikkailua. Saarelle saavuttuamme alamme ensitöiksemme selvittää olisko mahdollista ostaa paikallista opasta viemään meitä luolille. Neuvottelujen tuloksena saamme osaksemme vain 15 minuttia hevonkukkua ja törkyhintaisen tarjouksen rastapäiseltä pilviveikolta. Päätämme haudata toistaiseksi luolahaaveet ja suunnata etsimään surffibiitsiä Japelle.

Niin kuin suunnilleen kaikkien muiden kohteiden kohdalla, tässäkin kohtaa Lonely Planet varoittelee varkaista, kehoitaa jättäämään arvotavarat kotiin ja pitämään laukkuja silmällä. Suhtaudumme vielä tässä vaiheessa varoituksiin kevyesti. Lähdemme kävelemään kylän halki paikallisten hitaiden katseiden saattelemina. Kuin onnen kantamoisena hetken kävelyn jälkeen Jape huomaa maan tasolla pikkuruisen kyltin jossa lukee ”rannalle”. Tekstin alapuolella on nuoli käytännössä ihmisten talojen takapihalle. Varmistamme vielä asian paikallisilta ja kyllä, tämä olisi oikea suunta ja ainoa reitti. Asukkaat eivät kuitenkaan näyttäneet olevan tunkeilustamme moksiskaan, toivottelivat ”buenakset” ja jatkoivat kukkienkastelua ja kalojen perkausta. Kiemurteleva polku kapenee kapenemistaan ja juuri ennen viidakkoon astumista edessämme seisoi jättimäinen kyltti. Espanjankielitaitoiset sakasalaiset kääntävät poliisin terveiset viidakkon ”Banditoksista”, jotka ovat viime aikoina lisänneet pääasiassa turisteihin kohdistuvia iskujaan sekä kohteliaan kehoituksen harkita vielä kerran viidakkoon astumista. Harkitsimme asiaa hetken ja tulemme siihen tulokseen, että koska Jochen on joutunut jo kertaalleen Guatemalassa aseellisen ryöstön uhriksi, ehkä todennäköisyys tulla ryöstetyksi uudelleen olisi meidän kohdalla jo pienempi. Teimme myös sotasuunnitelman (=antaa kaikki tavarat kiltisti pois vastaan hangoittelematta) ryöstötilanteen varalta, ja astuimme viidakkoon.

Noin viidenkymmenen metrin kävelyn jälkeen kuulemme, kuinka vanha nainen huutaa terassiltaan saadaksemme huomiomme. Nainen haluaa myös varoittaa meitä viidakon vaarallisuudesta. Samaan aikaan ohitsemme kävelee kaksi tummaa kaveria viidakkoveitset vyötäisillään. Putousretken tunteet alkavat palautua mieleeni ja alan tuntea oloni hieman epämukavaksi. Päätämme kuitenkin jatkaa matkaa. Minua ja Aylaa tihenevä pimeä viidakko suoraan sanottuna hirvittää, mutta pojat vannovat ettei heitä pelotta lainkaan. Jochen ottaa johtajan paikan kärjessä muiden seuratessa kiltisti perässä. Jochenin askelten tihentyessä ilmassa on aistittavissa jännitystä kaikkien osalta..

Noin puolen tunnin kuluttua kiemurteleva mutainen polku päättyy ja eteemme aukee taas uusi, uskomattoman kaunis paratiisiranta Naamani valuu hikeä ja hien ja aurinkorasvan yhdistelmä kirvelee silmiä. Päällimmäisenä mielessä tukalasta olosta huolimatta on vain, että olemme hengissä ja meren viilentävät kuohut ovat aivan edessämme. Kirmaamme kaikki mereen viilentymään ja murskaamme nyt vuorostaan Japen haaveet. Aaltoja on, mutta ei todellakaan surffilautoja tarjolla. Ei aivan ainutta ihmistä, rakennusta, tietä, ei mitään, niin kauas kuin silmä kantaa. Päädymme ottamaan ansaitun lepotauon palmujen katveessa ja noin tunnin kuluttua lähdemme jatkamaan matkaa rantaviivaa pitkin, suunta Red Frog Beach.

Lopulta rantaviiva päättyy ja olemme valinnan edessä. Joko voimme jatkaa matkaa vettä sääriin saakka tai sukeltaa viidakkoon. Ayla pongaa kyltin, joka osoittaa viidakkoon. Kyltissä lukee ”kaikki hyvin, jatka matkaa”, ja mehän jatkamme. Polku muttuu kuitenkin pian miltei mahdottomaksi kulkea ja eteneminen on todella hidasta. Teemme laskelmia siitä kuinka kauan meillä on valoisaa aikaa jäljellä ja tulemme siihen tulokseen, ettemme halua eksyä viidakkoon pimeällä. Päätämme jatkaa eteenpäin vaikka emme aivan tarkkaan tiedä pääsemmekö reittiä pitkin sinne minne olimme pyrkimässä. Myöhemmin Jape tunnustaa, että tässä vaiheessa hän olisi ollut valmis kääntymään takaisin samaa reittiä, mutta antaa seikkailun viedä eikä ehdota takaisin kääntymistä.

Jatkamme matkaa aluksi vedessä ja silloin tällöin rannan tuntumassa kulkevaa polkua pitkin. Maisemat ovat huikeita ja tykitämme kuvia kaikesta ympärillämme olevasta. Yht'äkkiä vastaan kävelee mies ja poika, molemmilla manchetit vyötöisillään. Vanha mies pysäyttää meidät jututtaakseen meitä ja varoittaa missään nimessä menemästä aiemmin näkemämme kyltin suuntaan, viidakkoon. Aiemmin olin heittänyt vitsiä Aylalle ”mayby it's an invitation from the Banditos”. Nyt saamme selville, että näin tosiaan oli ja vältymme täpärästi ensimmäiseltä potentiaaliselta ryöstöyritykseltä. Hetken jutustelun jälkeen mies toivottaa meille onnea matkaan ja jatkamme taas syvälle viidakkoon. Viidakossa näemme harvinaisia, pieniä, vauvannyrkinkokoisia, punaisia sammakoita, jättimäisiä värikkäitä perhosia, oudosti äänteleviä lintuja ja..Japen kauheimman painajaisen, KÄÄRMEKSEN. Olemme ylittämässä erittäin upottavaa mutaista polkuosuutta kun Ayla pysähtyy ja sanoo rauhallisella äänellä ”there is a snake”. En näe käärmettä mutta jämähdän suolapatsaaksi. Jape menettää kontrollin totaalisesti, se ei pelkää mitään niin paljon kun käärmeitä, oli ne sitten myrkyllisiä tai myrkyttömiä. Jape säntäilee edes takaisin kirkuen kuin pikkutyttö ”where is it, where is it?!”. Karjun valehtelematta kymmenen kertaa niin että joka ikinen Banditos viidakossa kuulee ”rauhotu ja pysy paikallas!!!” - tuloksetta. Ayla ja Jochen nauraa kaksin kerroin ja viimein saamme Jarmon paikoilleen. Käärme parka säikähtää episodia enemmän kun kukaan meistä ja se sentään tajuaa pysyä paikoillaan. Saamme talutettua kirkuvan pikkutytön käärmeksen ohi, jatkamme matkaa ja pilkkaamme Japea koko loppu matkan ja vielä seuraavana päivänäkin.

Arviolta noin 4 tunnin seikkailumme jälkeen löydämme kuin löydämmekin etsimämme Red Frog Beachin ja takaisin sivistyksen pariin. Käymme vetämässä rantabaarissa hamppariateriat ja oluet sen kunniaksi ettemme tulleet ryövätyiksi, Jape löysi mutaan uponneen kenkäni eikä puun runkoon episodissa iskeytynyt pääni vuotanut verta, käärmes ei syönyt Japea emmekä myöskään kuolleet jännitykseen taikka nauruun, joita täynnä koko retkemme oli. Otamme nokoset rannalla, leikimme aalloilla ja nautimme reissaamisesta täysin siemauksin. Takana on ehdottomastoi tähän saakka reissun mahtavin päivä.

Käärmeet ja muut viidakon myrkylliset eläimet sekä kasvit ovat aina todellinen vaara luontoa tuntemattomalle turistille. Polku, jonka läpikulku kuivana taittuu noin puolessa tunnissa voi viedä paikallisten mukaan sadekaudella jopa kokonaisen päivän. Meidänkin reissulla polku oli paikoin todella upottava ja haastava kulkea. Vaarat on hyvä tiedostaa ja nyt kokemuksella voi sanoa sen mitä järjellä olisi voinut päätellä - ne rantasandaalit ehkä ole se ykkösvalinta. Aseelliset viidakkoryöstöt ovat paikallisten mukaan myös valitetettavasti lisääntyneet alueella, mutta aseet ovat usein kuitenkin vain peloitteena. Kun luovuttaa kaiken omaisuutensa kiltisti ryöstäjien haltuun, saa matkaa jatkaa vapaasti ja kevein kantamuksin. Täytyy silti myöntää, että ajatus ryöstäjien olemassa olosta viidakossa, kun mitään inhimillistä ei ole näkökentässä usean kilometrin säteillä, nostaa aina hieman jännitystasoa.

Ayla ja Jochen

Vihdoin viilentävä merituuli!

Mystinen föögeli