Coiba - pahoinvointia ja 5 sekuntia valashaista

Coiba on Väli-Amerikan suurin saari, joka sai alkunsa 12000 – 18000 vuotta sitten, kun se meren kohotessa erosi Panamasta. Sen jälkeen saari jäi koskemattomaksi alueeksi ja sinne jäi eläimistöä ja kasvillisuutta, jotka myöhemmin katosivat mantereelta. Saarella asui 1560-luvulle asti alkuperäisasukkaita, kunnes Espanjalaiset saapuivat mestoille isoine laivoineen ja pakottivat heidät orjikseen. Vuonna 1919 saarelle perustettiin vankila, joka oli toiminnassa vuoteen 2004 asti. Saari sopi vankienhoitoon hyvin, sillä mantereelle on noin 20km matka ja saarta ympäröi myös ihmisenlihaan tykästyneet hailajit, kuten tiikerihai. Vankila oli erittäin pelätty paikka, sillä se oli tunnettu huonoista oloistaan, kidutuksesta ja poliittisista murhista. (Wikipedia 19.10.2012)

Nykyään saarella ei enää ole vankilatoimintaa, vaan ainoa toiminnassa oleva laitos on pieni metsänvartioiden maja. Santa Catalinasta järjestetään matkoja saaren ympäristöön, mutta itse saareen ei pääse juurikaan tutustumaan, sillä suurin osa siitä on läpikulkematonta viidakkoa ja sieltä löytyy edelleen tutkimatonta maastoa, eläimiä ja kasveja. Myös saaren ympäristön merialueet ovat erittäin rikkaat ja edelleen suurelta osin tutkimattomat. Tutkija Rachel Collin totesi muutama vuosi sitten ”On vaikea uskoa, että lyhyellä snorklausdippauksella näkyneistä eläimistä puolet on tuntemattomia tieteelle, vaikka ollaan näin lähellä USA:ta”. Coibasta tehtiin kansallispuisto vuonna 1992 ja Unesco julisti sen yhdeksi maailman perintökohteeksi vuonna 2005. (Wikipedia 19.10.2012)

Näiden faktojen ja saaren mystisyyden perusteella halusimme ehdottomasti tutustua Coibaan. Päätimme pitää breikkiä surffauksesta Santa Catalinassa ja varasimme päiväväretken mestoille. Saaren ympäristöön pääsee sukeltamaan (n. 150USD / 3 tankkia) tai snorklaamaan (n. 50 USD / 3 snorklauspaikkaa). Itse olen PADI OWD -kortin haltija, mutta tällä kertaa halusin lähteä Veeran seuraksi snorklaamaan. Kasilta aamulla saavuimme sukellusfirman toimistolle, josta kamat saatuamme lähdimme veneellä kohti mystistä saarta ja sen ympäristöä. Noin 45min ajon päätteeksi saavuimme ensimmäisellä sukellus / snorklauspaikalle. Melko nopeasti huomasimme, että koko retki oli suunniteltu sukeltamista varten ja siitä johtuen me snorklaajat jouduimme odottamaan kovassa merenkäynnissä vene paikoillaan n. 20min, että kuusi sukeltajaa saivat itsensä säädettyä mereen. Veneen heiluessa holtittomasti aallokossa paikallaan, aloimme molemmat oirehtia hiljaa kimppuun hyökkäävästä meripahoinvoinnista. Kun sukeltajat olivat meressä, hyppäsimme snorkausoppaan kanssa samasta kohdasta mereen. Aallokko oli kova ja myös virtaus oli todella vahva. Ensimmäisellä snorkauksella keskityimme lähinnä snorkkelin putken tyhjentelyyn, sekä oppaan perässä pysymiseen kovassa merivirrassa ja näimme ainoastaan muutamia pienehköjä värikkäitä kaloja. Meripahoinvointi voimistui Veeralla meressä sen verran, että lopulta sen oli pakko nousta veneeseen heittämään laattaa. Itse nousin samaan aikaan ja totesin, että olimme olleet vedessä huomaamattamme n. 45 minuuttia ja myös sukeltajat tulivat pintaan samoihin aikoihin. Sukeltajat olivat nähneet muutaman riuttahain ja yhden merikilpikonnan.

Merisairaat snorklaajat

Ensimmäisen snorklauksen jälkeen suuntasimme Coiban pääsaarelle metsänvartioiden majalle, jossa pidimme 15min tauon. Kahlasimme veneestä kiinteälle maalle ja menimme ihmettelemään metsänvartioiden majan lähiympäristöä. Pari metsänvartijaa seisoskeli majan takana ja menin katsomaan mitä amigot oikein ihmettelivät. Siellähän oli toinen sisempi ranta ja meriveden tuntumassa rannalla makoili neljämetrinen krokotiili, kymmenen metrin päässä kavereista. Selvisi, että sama villi, meressä elävä krokotiili tulee usein metsänvartioiden majan lähistölle hengailemaan ja se oli nimetty Tito:ksi. Nyt Tito oli tullut esittäytymään ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen, olimme siis onnekkaita, että näimme kaverin. Ranta näytti oivalliselta snorklauspaikalta, sillä vesi oli kirkasta ja täysin tyyni. Tarkemmin katsottuna rannalla oli kyltti, joka kertoi rannan kuuluvan Titolle. Harmi vain, että merisairauksamme noustessa nopeasti kiinteälle maalle, kamera jäi veneeseen.

Metsänvartioiden majalle rantautuminen

Titon ranta

Tito

Pikku taon jälkeen lähdimme toiselle snorklaukselle, joka oli lähellä Coiban pääsaarta ja vähemmän tyrskyinen alue. Tällä snorklauksella näimme satoja värikkäitä pikkukaloja (alle 50cm) ja muutaman noin metrisen riuttahain. Snorklauksen jälkeen menimme takaisin metsänvartioiden majalle, jossa ohjelmassa oli 45min tauko omien eväiden syöntiä varten. Yksi onnistuneen retken tärkeimmistä komponenteista on ehdottomasti hyvät retkieväät ja tällä kertaa olimme valmistaneen evääksi papu-riisi muhennosta tomaattikastikkeella ja majoneesileipiä kinkulla, juustolla ja kasviksilla. Muut sukeltelijat olivat kateellisia sipsipussiensa kanssa. Ensimmäisen tauon jälkeen Tito oli lähtenyt menemään, joten kuva krokon kanssa jäi ottamatta. Näimme kuitenkin paljon erilaisia lintuja ja muutaman apinan hyppelemässä puissa.

Kolmas sukellus / snorklauspaikka oli käytännössä sama kuin ensimmäinen, mutta virta oli vähentynyt päivän aikana huomattavasti, joten sukeltajat pääsivät nyt paremmille apajille. Kun sukeltajat oli saatu veteen, olimme molemmat taas erittäin pahoinvoivia. Kun tuli meidän vuoro hypätä mereen, Veera sanoi oppaalle ”uno momento”, oksensi kaikki hienot eväämme komeasti laidan yli, pyyhkäisi suupieliä, totesi kylmän viileästi ”vamos!” ja hyppäsi mereen. Heiluvassa veneessä matkapahoinvointi on todella jäätävää ja kun olo on kuin pahimmassa darrassa snorklaus ei juuri sillä hetkellä voisi vähempää kiinnostaa. Yleensä pahaolo kuitenkin helpottaa kun vaan kasaa itsensä ja hyppää veteen. Snorklasimme edestakaisin ison kiven edustaa ja opas käski tähystämään isoja fisuja horisonttiin, eikä niinkään pohjaan. Huomasin kuitenkin yllättäen pohjassa kaksi jättimäistä merikilpikonnaa ja jäimme haltioissamme katselemaan niiden toimintaa ja satumaista liikehdintää pitkäksi toviksi. Kun olimme aikamme ihmetelleet kilppareita, Veera hyppäsi taas takaisin veneeseen, koska snorkkelin läpi ei kuulemma ollut kiva oksentaa. Itse jäin vielä oppaan kanssa snorkailemaan ja spottasimme sukeltajat alapuolellamme n. 8m syvyydessä. Ihmettelin miksi sukeltajat sähläsivät niin pitkään samassa paikassa ja sukelsin GoPron kanssa moikkaamaan heitä. Myöhemmin kuulin, että he olivat nähneet useita kertoja bussin kokoisen valashain ja se oli ohittanut heidät vain 5 sekuntia ennen kuin itse heitin moikkaussukelluksen. Jälkeen päin ajattelin, että olisi ollut mahtavaa nähdä kyseinen otus, mutta todennäköisesti olisin kuitenkin vain nielaissut snorkkelini, jos olisin nähnyt jättimäisen valaan siinä syvyydessä..

Eväistä tuli kalojen ruokaa

Suurilla valtamerillä vain harvoin esiintyvä kalalaji kiiski

Upeinta mitä olen ikinä meressä nähnyt.

Kilpparin pituus lähes metrin!

Kohti sukeltajia

Tämä kuva on GoPron nauhoittama ja olen 99% varma, että

valashai ui yläpuolelta ohi ja peittää auringonvalon.

Sukeltajat hengaavat valashain lähistöllä

Reilun neljän tunnin seikkailun jälkeen oli aika kääntää keula takaisin Santa Catalinaan. Veneestä noustuamme menimme suorinta tietä syömään, sillä Veeralla ei ollut käytännössä enää edes vatsahappoja jäljellä mahassaan. Jäätävästä matkapahoinvoinnista huolimatta jo pelkästään yläfemmat merikilpikonnien kanssa oli kärsimyksen arvoista!

Summa summarum, jos haluat mennä tutustumaan Coibaan, perusretkillä itse saarta ei juurikaan näe, mutta ympäröivät vedet ovat erinomaiset sukellukseen (ei niinkään snorklaukseen). Jos haluaa tutustua nimenomaan itse saareen, pitää hankkia jostain kunnollinen eräopas ja olla yötä metsänvartioiden majalla. Pimeällä en suosittele menemään ulkorakennuksessa sijaitsevaan vessaan, sillä Tito saattaa odotella nurmikolla.. Niin ja jos olet joskus sairastellut matkapahoinvointia, niin ota lääke ennen veneeseen nousua!