Karvaanari muka teiden tukko?

Ensimmäinen kolmen päivän retki uuden perheenjäsenen Johnin kyydissä Uuden-Seelannin miltei pohjoisimpaan kärkeen, Cape Reingaan sujui loistavasti. Auto tuoksui ihanasti aidolle nahkalle, nautimme joka kilometristä, kuuntelimme iloisina radiota, lauloimme ja ihastelimme silmät selällään upeita vuorimaisemia, lampaita, lehmiä ja turkoosia merta. Ajoimme pienten kylien läpi välillä pysähtyen syömään eväitä ja koluamaan secondhand storeja löytääksemme puuttuvat kattilat ja pannut keittiäosastollemme. Tällä kertaa kattiloiden ja pannujen sijaan Jape löysi kuitenkin vain itselleen, hohhoijjaa, minipianon. Pianon seuraksi ostimme pöntön punaviiniä ja illan hämärtyessä kolmen eri leirintäalueen pihalla saatiin kuulla Mökkitie (sain laulaa Aki mutten ajaa) ja muutama muu kultainen suomalainen iskelmä haparoivan, mutta tunteikkaan pianonsoiton säestyksellä. Tuuli puhalsi viileästi, mutta auton suojassa, peiton ja viltin alle kääriytyneenä oli mukavan lämmintä. Yöllä heräsimme kuin sattumalta ihastelemaan tuhansien tähtien valloittamaa taivasta ja kirkkaana möllöttävää kuuta...tunsimme elävämme elämämme parasta aikaa.

Retken jälkeen koukkasimme hoitamasssa Aucklandissa muutaman asian kondikseen ja jatkoimme matkaa samoin tein kohti eteläsaarta ja Christchurchia, jonne ja josta meillä olisi tarkoitus asettua aloilleen ja etsiä töitä. Seuraavan kahden päivän aikana yöt kylmenivät ja olemme yrittäneet saada unta huulet sinisenä hatut, kerrastot, collagehousut ja fleecet päällä. Laskimme auton keskikulutuksen ja selvisi, että auto on oikea bensasyöppö. Auto ei enää starttaa ja viimeiset kaksi päivää MINÄ olen työntänyt auton käyntiin. Auto on alkanut nykiä ja siitä kuuluu outoa kolinaa. Jarmo sai moottoritiellä 150 dollarin sakot ALINOPEUDESTA.

MUTTA kaikesta tästä huolimatta, nautimme karavaanareiden elämästä ja Johnilla matkustamisesta edelleen yhtä paljon, ellei jopa enemmän! Leirintäalueilla on mahtava tunnelma ja olemme saaneet paljon sympatiaa oskasemme kun Jape ohjaa ja minä työnnän kärriä.

Aucklandista ajoimme ensin Roturuaan ihmettelemään mystistä vulkaanista maaperää; jopa +300 asteisia pulppuavia mutalampia, geyserejä ja tulivuoria. Leirintäalueella, jonne vahingossa ekyimme oli kuumia altaita joihin pääsimme lämmittelemään jäätävän tuulen kohmettamia jäseniä, joka oli parasta mahtavuutta. Lake Taupon kautta kurvasimme pääkaupunki Wellingtoniin, josta hyppäsimme seuraavana aamuna lauttaan, joka kuljetti meidät Pictoniin, etelä-saarelle.

Uuden-Seelannin pohjoissaaren keskiosa on hyvin aktiivista, vulkaanista maaperää. Mm. Roturuan kaupungin keskustasta löytyy puisto, joka on täynnä aidattuja, kiehuvia mutakuoppia ja niitä pääsee vapaasti ihmettelemään vaikka iltalenkillä. Suurimmat kiehuvat altaat ja geyserit on rajattu kansallispuistoiksi, joihin täytyy maksaa sisäänpääsymaksu, jotta niitä pääsee ihastelemaan merkattua polkua pitkin. Henkilökohtaisesti itse ensin hieman kiehuin siitä, että kaikki pitää valjastaa turismin käyttöön ja lipuilla kiskotaan törkyhintaa turisteilta, mutta puistossa käynnin jälkeen totesimme molemmat, että ehkä on ihan vähän parempi, että alueet on rajattu sillä muuten voi olla, että pelastuslaitos saisi olla jatkuvasti noutamassa uhkrohkeita kinkkejä ja intialaisia tulikuumista altaista. Sen lisäksi, että altaat voivat olla jopa +300 asteisia, ne ovat myös jäätävän syviä (syvimmät jopa 60 metriä). Puistoja on useita, itse kävimme Wai-o-Tapu -nimisessä puistossa, pääsymaksu 32 dollaria per pers. Vulkaanisten kaasujen aiheuttamasta kananmunapierunhajusta ja kovasta hinnasta huolimatta suosittelen lämpimästi, oli meinaan mystistä! Jamoski tours johdattaa myös blogimme lukijat vulkaaniseen ihmemaahan videon valmistuttua!

Yllättävää kyllä maisemat muuttuivat huomattavasti saaren vaihtuessa. Nopealla silmäyksellä ainakin vielä tähän vuodenaikaan eteläsaaren yleismaisema näyttää aika paljon kuivemmalta ja karummalta verrattaen pohjoissaareen. Täällä on myös korkeampaa vuoristoa ja muutama lumihuippuinenkin kukkula. Olimme odottaneet lämpötilan laskevan edelleen pohjoissaaren lämpötiloista, mutta iloiseksi yllätykseksemme ainakin ensimmäisenä päivänä sää on ollut lämpimäpi kun tähän saakka pohjoissaarella. Kahden viikon aikana olemme todenneet, että lämpömittarilla ainakaan näin keväällä ei tee Uudessa-Seelannissa hölkäsenpölähtämää. Ulkona nimittäin paistaa aurinko ja suoraan auringossa, tuulettomalla paikalla on lämmin, mutta täällä tuulee paljon ja tuuli on JÄÄTÄVÄN kylmä. Rinkassa Väli-Amerikan läpi painaville pitkille vaatteille on siis tullut käyttöä. Voin kertoa, että Namu Naumasen tiiviisti neulomat villasukat & lapaset on ollut todellinen taivaanlahja selviytymisen kannalta!

Tällä hekellä olemme Woodend nimisessä kylässä leirintäalueella, noin 30km päässä määränpäästä, Christchurchista. Huomenna sunnuntaina on tarkoitus alkaa katselemaan ehkä jo hieman pidempiaikaista majoittumisvaihtoehtoja Christchurchin suburbeilta ja ensi viikon alussa minulla on ensimmäinen työhaastattelu kahvilaan. Jape hioo vielä hakemustaan parhaaseen kisakuntoon ja haavailee urasta River Rafting -oppaana tai mönkkäri-tourin vetäjänä. Ennen tätä kuitenkin ohjelmanumerossa selvittää mikä meidän Johnia vaivaa...